Erilaiset odotukset tekevät lääkärin ja potilaan välisestä vuorovaikutuksesta haasteellisen. Monesti odotuksia ei aseta potilas, vaan lääkäri itse.

Hoitotyössä ihmisen kohtaaminen vaatii paljon. Lääkäri todistaa työpäivänsä aikana lukuisia kohtaloita; kärsimystä, surua, epätietoisuutta. Jokaista potilasta varten on uusiuduttava, kaikille on annettava itsestään. Lääkärin rooli on vedettävä uskottavasti. Liian innokas tai etäinen ei saa olla.

Vuonna 2006 tehdyn Lääkärikyselyn mukaan vuorovaikutustilanteet potilaan kanssa koetaan perusterveydenhuollossa muita sektoreita yleisemmin stressitekijänä. Naiset puolestaan ottavat miehiä herkemmin paineita potilaan odotuksista, kertoo tutkimuspäällikkö

Marko Elovainio

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta.

- Viidestä tuhannesta vastanneesta 16 prosenttia oli sitä mieltä, että potilaan lääkäriin kohdistamat odotukset ovat työn suurin yksittäinen stressitekijä. Taustalla voidaan nähdä potilas-lääkärisuhteen muutokset. Lääkäri ei enää ole yhtä ehdoton auktoriteetti kuin ennen, ja potilaat ovat kasvavan tietomäärän myötä entistä valveutuneempia.

Lääkäriltä vaaditaan pelisilmää ja kykyä lukea erilaisia ihmisiä. Varsinkin herkissä tilanteissa potilaan tuntosarvet ovat pystyssä. Potilaat myös valittavat aiempaa herkemmin, jos tohtori onnistuu olemaan vääränlainen.

- Meille on kantautunut heikkoja signaaleja, että monissa lääketieteellisissä tiedekunnissa vuorovaikutustaitojen opetusta on jo lisätty. Hyvä niin. Profiili, jota opiskelijavalinnoissa nykyisin suositaan, ei vastaa sosiaalisten tilanteiden asettamia vaatimuksia, toteaa Elovainio.

Pomminpurkajalääkäri tarvitsee tauon

Empatiakyvyn heikkeneminen ja kyynisyys voivat olla merkkejä lääkärin uupumisesta. Pysyviä luonteenpiirteitä ne ovat harvoin.

- Myötäeläminen on inhimillistä. Tulee mieleeni taannoinen brittitutkimus, jossa tutkittiin pomminpurkajien psyykettä. Osa tutkittavista osoittautui patologisiksi luonteiksi, eli he olivat täysin välinpitämättömiä muiden kärsimyksen edessä. Tällaisen lääkärin vastaanotolta potilaat kaikkoaisivat hyvinkin vikkelään, Elovainio pohtii.

Lapin keskussairaalassa anestesiologina työskentelevä

Pirjo Ravaska

ei kuulu pomminpurkajiin. Muistutus omasta inhimillisyydestä tuli 1990-luvun lopulla, kun Ravaskan Rovaniemelle perustama kipupoliklinikka oli pyörinyt muutaman vuoden.

- Kipupoli oli oma lapsi, johon suhtauduin kunnianhimoisesti. Kolme- neljä vuotta aloittamisen jälkeen tuli uupumus. Sairauslomaa en pitänyt, vaikka töihin meno ei tuntunut enää mukavalta. Anestesialääkärinä en ollut tottunut niin syvällisiin potilaskontakteihin, joita kipupoliklinikka toi eteen. Ainakaan en ollut tottunut siihen, että potilaan kivut eivät hellitä.

Rooli ei suojaa kaikelta

Turhautuminen ja voimattomuus ovat Ravaskan mukaan raskaimpia tunteita, joita lääkäri joutuu käsittelemään. Leikkaussalista potilas siirtyy jonnekin eteenpäin hoidettavaksi, ja se auttaa Ravaskan mukaan hallinnan tunteen säilymistä. Kipupolille sen sijaan samat kasvot tuntuivat palaavan kerta toisensa jälkeen.

- Sen hyväksyminen, että potilas ei paranekaan, oli kipupolia aloittaessani todella rankka kokemus. Alkuun yritin turhaankin hoitaa potilaita määräämällä tiuhaan kontrollikäyntejä. Niihin ei välttämättä ollut lääketieteellistä perustetta, mutta helpotti sekä minua että potilasta, kun hän kävi polilla puhumassa.

Sittemmin Ravaska on hyväksynyt sen, että kaikkia ei voi auttaa. Työnjakoa on muutettu siten, että Ravaska työskentelee suurimman osan kuukaudesta leikkaussalin vastuulääkärinä. Vaikeita tunteita ei voi väistää, sillä tilanteet voivat olla dramaattisia.

- Täällä pohjoisessa kun ollaan, potilaat ovat usein onnettomuuteen joutuneita lomalaisia. Varsinkin vaikeasti loukkaantuneiden lapsipotilaiden hoitaminen voi saada lääkärillekin kyyneleet silmiin. Lääkärin rooli suojaa tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen tulevat tunteet. Kokemus on apuna siinä, ettei asioita päästä liiaksi ihon alle, Ravaska toteaa.

Kuolemanpelkoa ja suuria odotuksia

Lääkärin työtä tehdään kutsumuksesta, sanotaan. Silti lääkärikin on ihminen. Miten tasapainoilla velvoitteiden, ja toisaalta inhimillisten puutteiden välillä?

Kuntoutussäätiön ylilääkärin työstä eläkkeelle jäänyt Vuokko Hupli puhuu tuhannen lääkäripotilaan kokemuksella. Huplin mielestä lääkäreistä löytyy niin monenlaista persoonaa, että karrikointi Ulla Uurastajiin, Valtteri Väsähtäjiin tai Mervi Menestyjiin on mahdotonta.

Sen sijaan Hupli löytää yhteisiä tekijöitä syistä ammatinvalinnan taustalla. Hänen kokemuksensa mukaan työssä uupuneiden kuntoutujien joukossa enemmistö on niitä, jotka ovat ryhtyneet lääkäriksi paikatakseen jotakin aiemmin saamaansa sielun haavaa.

- Lääkäriksi ryhtymisen taustalla on esimerkiksi oma tai omaisen varhainen sairaskokemus. Nuori henkilö on nähnyt sairauden läheltä ja kokenut voimattomuutta. Väitänkin, että tällöin kyse on lähtökohtaisesti oman kuolemanpelon hallinnan tarpeesta. Nämä lääkärit ovat suurimmassa vaarassa uupua.

Voimattomuus sairauden edessä lannistaa. Hupli tietää, että jokainen kohtaa vaikeudet itselleen luonteenomaisella tavalla, kuten missä tahansa ammatissa. Lääkärin harteilla lisätaakkana ovat kuitenkin rooliin kohdistuvat paineet.

- Potilaan odotukset lääkäriä kohtaan ovat usein kovia. Haetaan vaikkapa äidin tai isän korviketta ja petytään, jos lääkäri ei täytä odotuksia. Toisaalta lääkäri voi itse asettaa itselleen epärealistisia odotuksia ja tekee aivan kaikkensa potilaansa eteen. Siinä sivussa unohtuu itsestä huolehtiminen.

Hyvän vuorovaikutuksen edellytys on, että lääkäri hallitsee roolinsa. Itsetuntemus on kaiken a ja o, ja siihen pitäisi Huplin mielestä panostaa jo opiskeluaikana.

- Pitää olla selvä raja lääkäriroolin ja muiden roolien välillä. Lääkärin rooli ei saa jäädä päälle, eikä sen taakse toisaalta saa piiloutua ikäviltä asioilta. Tasapainon löytäminen on sitä, että suhtautuu potilaaseen ammattimaisesti, ihmisyyttä unohtamatta. On oltava lähellä, mutta pidettävä riittävä etäisyys.