Kuka tarvitsee terveydenhuoltoa - terveet vai sairaat?

...kysyi kokenut englantilainen yleislääkäri Iona Heath jokin aika sitten BMJ:n keskustelupalstalla. Heath otti vahvasti kantaa nykyiseen vauraissa maissa toteutettavaan lääketieteeseen. Pyysimme viittä suomalaista terveydenhuollon tai lääketieteen asiantuntijaa kommentoimaan Heathin kirjoitusta. Mitä mieltä he ovat nykylääketieteen preventiouskosta? Entä Heathin ehdottamasta farmaseuttisesta Tobinin verosta?

Heathin viesti pähkinänkuoressa

Terveydenhuollon taloudellisten voimavarojen lisääminen tuottaa aluksi enemmän terveyttä, mutta tietyssä vaiheessa panoksen kasvattaminen (väestön muiden tarpeiden kustannuksella) ei lisää hyvinvointia, vaan saattaa käydä jopa päinvastoin. Heathin mukaan monet rikkaat maat ovat tilanteessa, jossa lisäpanos ei enää tuota hyötyä (1). Preventiivisen lääketieteen ylikorostaminen tuottaa haittaa rikkaiden maiden asukkaille tekemällä terveistä sairaita, kun köyhissä maissa ei samanaikaisesti riitä varoja edes parannettavissa olevien sairaiden hoitamiseen. Heath perustelee kantaansa tutkimuksella, jonka mukaan näyttää siltä, että mitä enemmän ihmiset altistuvat nykyajan lääketieteelle, sitä sairaammiksi he kokevat itsensä (2).

Suurin osa vauraiden maiden kansalaisista on terveitä, mutta erilaisilla seulonnoilla heistä voidaan löytää sairauksien riskitekijöitä. Kun näitä vaaratekijöitä ryhdytään hoitamaan sairauksina, alkaa suuri joukko terveistä tarvita lääkehoitoa. Kysymys on biologisesta jatkumosta vaaratekijästä oireelliseen sairauteen. Kuka päättää milloin kyseessä on sairaus? Mihin kohtaan verenpaine-, lipidi- ja osteopeniajatkumossa asetetaan lääkityksen raja? Onko järkevää, että kaksi kolmannesta rikkaiden maiden kansalaisista syö nykyisin lääkkeitä, terveempinä kuin koskaan aiemmin, kysyy Heath.

Vaaratekijöiden hoitaminen aiheuttaa muitakin ongelmia kuin rahanmenoa. Sen tarkoitus on lisätä hallinnan tunnetta, mutta se saa ihmiset samalla huolestumaan terveydestään. Osa ennaltaehkäisevää lääkitystä saavista altistuu myös hoitojen haittavaikutuksille.

Heath epäilee, kuinka moni potilas todella ymmärtää NNT-lukuja, kun alkaa käyttää erilaisia ennaltaehkäiseviä hoitoja. Kuinka moni lääkäri osaa niistä kertoa?

Heath kysyy, eikö lääkäreiden pitäisi vähentää ihmisten pelkoja jatkuvan huolen tuottamisen sijasta. Onko hyödyllistä siirtää toimintaa vahvasti preventiiviseen lääkehoitoon sen sijasta, että käyttäisimme aikamme ja mielenkiintomme potilaiden ajankohtaisiin ongelmiin ja huoliin? Heath esittää, että tämän päivän lääketiede on sokea preventiouskossaan pyrkiessään pidentämään elämää hinnalla millä hyvänsä. Medikalisaatio ja terveyden teknologisoiminen osuvat kuitenkin hyvään markkinarakoon: ihmisen tarpeeseen kontrolloida omaa elämäänsä ja torjua kuolemanpelkoaan. Markkinarakoon myös kirjaimellisesti: ennaltaehkäisy tarkoittaa suurten terveiden joukkojen hoitamista maissa, joissa sairaita on vähän, mikä on tuottavaa lääketieteellisen teollisuuden näkökulmasta.

Ratkaisuksi köyhien ja rikkaiden maiden väliseen terveydenhuoltokuiluun Heath tarjoaa farmaseuttista Tobinin veroa, jota rikkaiden maiden kansalaiset maksaisivat ennalta ehkäisevistä lääkkeistä. (James Tobin on ekonomisti, joka ehdotti kaikkiin kansainvälisiin kauppatapahtumiin veroa, joka käytettäisiin rauhan ja kestävän kehityksen tukemiseen. Hän voitti vuonna 1981 Nobelin palkinnon). Farmaseuttinen Tobinin vero käytettäisiin rahoittamaan köyhien maiden sairaiden lääkehoitoa.