Kuntakohtaisen jonon laillisuus (pääkirjoitus SLL 38/2002)
Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiirin (HUS) rahoitusongelmat ovat saaneet viime viikkoina näyttävää mediajulkisuutta. Pohdiskeluun on noussut myös kysymys kuntakohtaisista jonoista. Suomen perustuslain mukaan julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Saman lain mukaan kansalaisten aseman lain edessä on oltava yhtäläinen. HUS:n rahoituskeskustelun oheen nousee laillisuusharkinta: voidaanko Suomen sairaalajärjestelmään sallia syntyvän kuntakohtaisia jonoja, eli asetelma, jossa potilas saa hoidon sen mukaan, missä määrin hänen kotikuntansa on päättänyt ostaa sairaanhoitopalveluja.Tähän saakka on Suomen sairaaloissa toimittu siten, että kun lääkärin kirjoittama lähete on tullut perille erikoissairaanhoitoon, vastaanottavan sairaalan ylilääkäri on lääketieteellisen arvionsa perusteella päättänyt potilaan hoitoon ottamisesta ja sen kiireellisyydestä. Kiireetöntä hoitoa tarvitsevat potilaat on tarvittaessa asetettu jonoon, josta heidät on kutsuttu hoitoon jonoon asettamisjärjestyksessä. Jos potilaan tilanne on jonotusaikana huonontunut, hoitoon ottamista on kiirehditty.
Uuden käytännön mukaan hoitoon pääsyyn vaikuttaisi näiden lääketieteellisten seikkojen lisäksi se, onko potilaan kotikunnan hoitokiintiössä varaa järjestää suunniteltu hoito. Jos näin ei ole, potilaan jonotus jatkuu. Menettelytapa legalisoi yksittäisen potilaan hoitotarpeen arviointiin uuden elementin: hoidon ankkuroimisen potilaan kotikunnan ostosopimuksen volyymiin. Vakavimmin tästä mahdollisuudesta keskustellaan HUS:ssa helsinkiläispotilaiden osalta. Heidän kotikuntaansa on totuttu pitämään varakkaana. Helsingin talouden nykyiset tasapainottamispaineet voivat johtaa siihen, että kaupungin erikoissairaanhoidon potilasjono pakotetaan vetämään muutamana seuraavana vuonna hitaammin kuin muiden Uudenmaan kuntien jonot.
Ongelma kaatuu ensimmäisenä kuntayhtymän päälle. Sen on ratkaistava, sitoutuuko se saamaansa talousraamiin oikeasti ja rakentaa mainitun jonon, vai tarjoaako se palveluita lähtien potilaan tarpeista. Perinteisesti on luotettu siihen, että kunnat lopulta kuittaavat asukkailleen annetun hoidon.
Asian juridinen tarkastelu palautuu perustuslain määräyksiin. Niissä julkisella vallalla tarkoitetaan yksiselitteisesti vain kuntia ja valtiota. Perustuslaki ei tunne kuntayhtymää tässä yhteydessä tarkoitettuna toimijana. Myös muulla lainsäädännöllä nimenomaan kunnat velvoitetaan asukkaittensa terveydenhuollon järjestäjiksi. Tästä viestii jo se, että mm. tapoja, joilla kunta tämän velvoitteensa hoitaa, ei sidota erikoissairaanhoitolain mukaiseen pakolliseen sairaanhoitopiirin jäsenyyteen. Kunta voi hoitaa palvelutuotannon itse, ostaa palveluja yksityisiltä tai kolmannen sektorin palveluntuottajilta tai sitten sairaanhoitopiiriltään. Jotta kunnat suoriutuisivat näistä velvoitteista, niille on annettu verotusoikeus. Myös valtionosuudet on maksettu kymmenen viime vuoden ajan suoraan kunnille eikä sairaanhoitopiireille.
Lainsäädännön perusteella kunta on yksiselitteisesti velvoitettu huolehtimaan asukkaittensa terveyspalveluista. Se ei voi siirtää vastuitaan kuntayhtymälle. Jos kuntalainen on tyytymätön terveyspalvelujen saatavuuteen, ensisijainen valitusosoite on kotikunnan johto, ei sairaalakuntayhtymä. Jonoista ei pidä syyllistää sairaaloita.
Kunnat ostavat palvelut vuosibudjettiensa puitteissa. Kuntien panostus palvelujen ostoon voi jopa saman sairaanhoitopiirin alueella olla erilainen. Tästä voi seurata, että yhtäläisessä lääketieteellisen hoidon tarpeessa olevat potilaat saavat hoitoa eri tavalla kotikunnasta riippuen. Mahdollisuus, että kansalaiset joutuvat eriarvoiseen asemaan, on ilmeinen, ellei asiaan kiinnitetä riittävästi huomiota. Kuntakohtaiset jonot kytkeytyvät kunnan ja sairaanhoitopiirin väliseen suhteeseen erikoissairaanhoidon palvelujen järjestämisessä ja tuottamisessa. Koska kunta on velvollinen järjestämään asukkaittensa tarvitseman erikoissairaanhoidon ja on oikeutettu hankkimaan palveluja muiltakin palveluntuottajilta kuin omalta sairaanhoitopiiriltään, sairaalan tehtäväksi jää toimia kuntaan nähden yhtenä mahdollisena erikoissairaanhoidon palveluntuottajana. Kuntakohtaiset kiintiöt sairaalatoiminnassa eivät siten voi olla lainvastaisia.
Suomalaiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Varmaa on, että perustuslain varaama kuntalaisen etuus, ”riittävät palvelut”, on otettava vakavasti, kun esimerkiksi säästöpäätöksiä tehdään. Ratkaisujen vaikutukset eivät saa johtaa ristiriitaan kansalaisen perustuslaillisten oikeuksien kanssa. Mahdollisuus, että eri kuntien asukkaat hakevat oikeusistuimista tukea perustuslailliselle oikeudelleen saada riittävästi hoitoa, lisääntyy viimeistään silloin, jos erot eri kuntien palvelutarjonnan välillä muodostuvat kohtuuttomiksi. Kokonaan eri asia on, onko kuntakohtaisten jonojen muodostuminen sairaaloihin sen paremmin potilaan, sairaalan kuin ajan mittaan myöskään kunnan
ILKKA KAUPPINEN
