Lääkärien täydennyskoulutusmahdollisuuksien parantaminen (pääkirjoitus SLL 1/2002)
Lääkäripäivät 2002 on suomalaisten lääkärien merkittävin ja laajin jatko- ja täydennyskoulutustapahtuma. Täydennyskoulutus on monella tavalla erittäin ajankohtainen teema. Kolme suomalaista lääkärijärjestöä ovat päättäneet perustaa Lääkärien ammatillisen kehittymisen arviointineuvoston, jonka toiminta käynnistyy alkuvuodesta 2002. Täydennyskoulutuskysymykset ovat keskeisesti esillä myös parhaillaan käynnissä olevassa kansallisessa terveysprojektissa. Täydennyskoulutus on ammattitaidon ylläpitämisen ja kehittämisen ohella hyvin merkittävä tekijä myös lääkärien työssä jaksamisessa. Keskeinen huoli on koulutuksen puutteellinen rahoitus ja riittämättömät osallistumismahdollisuudet.Lääkäriliiton hallitus hyväksyi 27.9.2001 kannanoton täydennyskoulutuksen rahoituksesta (s. 96). Liitto on aiemmin vuonna 1999 antanut laajemman täydennyskoulutusta koskevan kannanottonsa. Keskeisenä periaatteena molemmissa on se, että täydennyskoulutuksen rahoituksen tulee perustua pääosin työnantajien panostukseen. Niin ikään kannatetaan edelleen vapaaehtoisuuteen perustuvia järjestelmiä. Monet kansainväliset tutkimustulokset viittaavat siihen, että lääkärien työssä esiintyviin laatuongelmiin ei vaikuteta pakollisilla täydennyskoulutusjärjestelmillä. Suomessa ei tämäntyyppisiä hankkeita ole olemassa, eikä lääkärijärjestöjen mielestä niihin ole tarvettakaan. Tästä huolimatta täydennyskoulutus kaipaa uudistamista paitsi rahoituksen, myös koulutustilaisuuksien laadun, oppimismenetelmien ja kattavuuden osalta. Lääkäriliiton aiemmassa suosituksessa todetaan, että jokaisen lääkärin tulee voida osallistua työnantajan kustantamana vähintään kaksi viikkoa vuodessa työpaikan ulkopuoliseen täydennyskoulutukseen. Maaliskuussa 2001 tehdyn Lääkärikyselyn mukaan kymmenen päivän suosituksesta ollaan selvästi jäljessä. Keskiarvo palkallisen virkavapaan osalta ulkopuolisissa koulutustilaisuuksissa oli sairaaloissa 6,9 ja terveyskeskuksissa 4,8 päivää.
Täydennyskoulutusmahdollisuuksien turvaaminen on merkittävä rekrytointitekijä nykyisessä lääkärivajetilanteessa. Monissa työpaikkailmoituksissa on alettu viitata Lääkäriliiton koulutuksen määrää koskevaan suositukseen tai muuten luvattu taata kahden viikon vuotuinen koulutusmahdollisuus. Epäilemättä tällaiset työpaikat ovat etusijalla lääkärityövoimasta kilpailtaessa.
Lääkäriliiton suosituksen mukaan jokaisen lääkärin viikoittaiseen työaikaan tulisi sisältyä vähintään viisi tuntia työpaikan sisäistä koulutusta ja omatoimista ammattitaidon ylläpitämistä. Lääkärikyselyn 2001 mukaan keskiarvo on tällä hetkellä 2,9 tuntia (sairaaloissa 3,0 ja terveyskeskuksissa 2,3 tuntia).
Täydennyskoulutuksen rahoituksen osalta Lääkärikyselyn antamat tiedot ovat murheellisia. Lääkärien oman ilmoituksen mukaan arvio työnantajan rahoituksesta ammatilliseen jatko- ja täydennyskoulutukseen vuonna 2000 oli keskimäärin 3 985 mk. Sairaaloissa rahoitus oli 3 823 mk ja terveyskeskuksissa 1 944 mk lääkäriä kohti vuodessa. Kysymyksessä rajattiin pois mahdollisesta virkavapauksista aihetuvat kustannukset; luvuissa ovat mukana vain osallistumismaksut sekä matka- ja majoituskustannukset. Tutkimuksen mukaan rahoitus näytti olevan parempaa opetus- ja tutkimustehtävissä, työterveyshuollossa, hallinnossa ja muissa tehtävissä sekä yksityissektorilla toimivilla lääkäreillä. Lääkärit arvioivat maksavansa itse omasta täydennyskoulutuksestaan lähes saman verran kuin työnantajansa (3 688 mk vuodessa).
Näin pienet työnantajan panostukset eivät voisi tulla kuuloonkaan nopean kehityksen ja korkean ammattitaidon teollisuusaloilla, joihin terveydenhuoltokin ehdottomasti kuuluu. Lääkäriliiton suosituksen mukaan tulisikin laatia valtakunnallinen puitesopimus täydennyskoulutuksen rahoituksesta ja osallistumismahdollisuuksista. Yksittäiset työnantajat voivat liittyä paikallisesti sopimukseen ja käyttää tätä lääkäreitä rekrytoitaessa yhtenä työsuhteen perusteena. Lääkäriliiton mielestä täydennyskoulutuksen rahoitusta ei tule sitoa virkaehtosopimukseen, koska kyseessä ei ole palkan osa. Täydennyskoulutusinvestoinnit ovat tavanomaisia terveydenhuollon menoja, joista hyötyvät ennen kaikkea potilaat, työnantajat ja terveydenhuoltojärjestelmä. Siten täydennyskoulutusinvestoinnit eivät voi merkittävästi perustua lääkäreiden tai jonkun kolmannen osapuolen rahoitukseen.
Lääkäri 98 –tutkijaryhmän toimesta on selvitetty lääkärien mielipiteitä täydennyskoulutuksesta. Tässäkin tutkimuksessa keskeisenä tuli esiin puutteellinen rahoitus, vaikeus päästä koulutukseen ja huoli sen aikana kasautuvista töistä. Yksittäisissä kommenteissa tuli esiin hyviä kehittämisalueita ja näkemyksiä. Eräs kollega kiteytti täydennyskoulutusta (CME, Continuous Medical Education) laajemman käsitteen CPD (Continuous Professional Development) toteamalla tavoitteeksi ”Että jokainen oppisi tarkastelemaan kriittisesti omaa työtään”.
Hannu Halila, Heikki Pälve
