Lyhyestä virsi kaunis (pääkirjoitus SLL 9/2002)
Terveydenhuollon kansallisen tulevaisuusprojektin viidennen selvityshenkilöparin ja tukityöryhmän tehtävänä oli miettiä ehdotuksia hoitokäytäntöjen yhtenäistämisestä, hoidon saatavuuden parantamisesta ja uusien tutkimus- ja hoitomenetelmien käyttöönoton arvioimisesta. Julkisuuteen tullut työryhmäraportti on ennätysmäisen lyhyt, asiasta irti saatu teksti mahtuu kolmeen konekirjoitusliuskaan. Ehdotuksia on selostettu tarkemmin muualla tässä lehdessä sivulla 1024.Yhdellä lauseella sanottuna selvitysmiesten ehdotusten mukaan FinOHTAlle, Käypä hoito -suositusten tekijöille ja kansallisen sähköisen potilaskertomusjärjestelmän tekemiseen tulisi saada valtiolta riittävästi rahaa. Tämän lisäksi jonoon asettamisen kriteerit tulisi yhdenmukaistaa koko maan kattaviksi, hoidon saatavuudelle tulisi asettaa ajalliset maksimirajat ja lopuksi priorisoida terveydenhuollon toimenpiteet niistä saatavan hyödyn perusteella. Yksikään näistä ehdotuksista ei ole uusi, eikä niiden miniperusteluista löydy vähääkään ns. uutta ajattelua. Näin siitä huolimatta, että toimeksianto pitää sisällään todellisia terveydenhuollossamme ratkaisuja odottavia ongelmia.
Päällimmäisin näistä ongelmista on hoitokäytäntöjen ja -indikaatioiden hyvinkin suuri vaihtelu maan eri puolilla. Selvityshenkilöt eivät erittele syitä, jotka aiheuttavat tämän vaihtelun. Parannusehdotukseksi tarjotaan Käypä hoito -suositusten laatimisen tehostamista ja niiden nykyistä tehokkaampaa implementointia järjestelmiimme. Kiistatonta varmasti on, että valtakunnallisilla hoitosuosituksilla on oma ohjaava merkityksensä ja alueellisista hoitolinjauksista on hyötyä ainakin suurimpien kansansairauksien hoidossa. Kaikkiin tilanteisiin Käypä hoito -suosituksia ei voida kirjoittaa, ja kattavuuden lisääntyessä ajan myötä hoitosuositusjärjestelmän uudistamisesta ja muusta ylläpidosta aiheutuva työmäärä on kovin suuri, vaikka suositusten jakelu tapahtuisi sähköisesti. Sairaanhoitopiireihin nimettäväksi ehdotetut ”suositusten maastouttajat” on kiistatta näppärä ehdotus. Ennen kuin toimeen ryhdytään, on kuitenkin varmistettava, että menettely varmasti toimii ja tuottaa tulosta. ”Maastouttajat” eivät varmasti vähennä lääkärien täydennyskoulutuksen tarvetta. Täydennyskoulutus on viime kädessä ainoa varma tapa yhdenmukaistaa hoito kautta maan. Erikoislääkäriyhdistysten työ on tässä asiassa ensiarvoisen tärkeää.
Terveydenhuollon menetelmien järjestelmällisen arvioinnin tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä ei esiintyne epäilyjä. Vaikutelmaa pukista kaalimaan vartijana ei voi välttää, kun toinen osaprojektista päävastuussa oleva selvityshenkilö, eli FinOHTAn nykyinen toimitusjohtaja, saa tilaisuuden ilmoittaa, kuinka monta miljoonaa euroa johtamansa yksikkö tarvitsee valtiolta lisää rahaa. 4,5 miljoonan euron vuosibudjetilla toimiva yksikkö tarkoittanee runsaan 50 työntekijän arviointiyksikköä, mikä kieltämättä on melko iskukykyinen laitos tutkimaan sitä, mitä toiset ovat tutkineet. Tämänkin ehdotuksen suhteen on pakko lausua varoituksen sana: vaikka valtiolta jollakin konstilla mainittu summa saataisiin käyttöön, on investoinnin reaalihyöty arvioitava keskimääräistäkin kriittisemmin.
Kansallista sähköistä potilaskertomusjärjestelmää on varmasti syytä viedä eteenpäin. Se tarjoaa lukuisia hyödyntämismahdollisuuksia. Sama koskee ehdotettuja valtakunnallisesti yhtenäisiä jonokriteereitä ja varmasti myös jonkinlaisen hoitotakuun antamista hoidon järjestämisen maksimiajoista. Juuri nyt terveydenhuollon on syytä olla näissä asioissa aktiivinen ja ainakin oikeuslaitosta nopeampi. KHO:n tuore päätös kuopiolaispotilaan hoidon järjestämisestä on enteellinen: jos terveydenhuolto ja kunnat eivät asiaa hoida, oikeuslaitos määrittää hoidon saannin kriteeristön antamiensa valitusratkaisujen kautta. Tätä tapaa päättää asiasta voidaan tuskin pitää onnistuneimpana etenemistapana minkään intressiryhmän kannalta.
Selvityshenkilöt näyttävät edelleen uskovan vahvasti palvelujen priorisoinnin toimivuuteen. Tätä keskustelua on käyty Suomessa kymmenkunta vuotta. Sen yksi ensimmäisiä, mutta käytännössä lähes ainoa konkreettinen tulos, oli FinOHTAn perustaminen. Myöhemmät priorisointikokoukset ja priorisointineuvottelukunnan työ ovat tuottaneet lähinnä yleisiä eettispainotteisia kannanottoja, jotka lajissaan ovat varmasti tärkeitä, mutta joilla tuskin on kovin paljon käyttöä arkipäivän terveyspolitiikan teossa.
Pyörittelipä terveysprojektimme viidennen työryhmän raporttia kädessään miten päin hyvänsä, sen anti jää neljään aiemmin tällä palstalla arvioituun verrattuna kaikkein vaatimattomimmaksi. Raportista löytyy valitettavan vähän merkkejä tuoreesta luovasta ajattelusta. Perustamisensa aikoihin projekti kokonaisuudessaan herätti runsasta yleistä mielenkiintoa ja toiveikkuuttakin. Väliraporttien lukemisen jälkeen monen entusiasmi on varmasti olennaisesti vähentynyt. Katseet suuntaantuvat nyt kansliapäällikkö Markku Lehdon johtamaan projektin johtoryhmään, joka pääjohtaja Jussi Huttunen toimiessa selvitysmiehenä työstää projektin lopulliset kehittämisehdotukset. Näitä meillä on lupa odottaa maaliskuun loppuun mennessä.
Taito Pekkarinen
