Muuttaako sydänkohtauksen muuttunut taudinkuva myös hoitokäytäntöjä?
Äkilliseen vakavaan sydänkohtaukseen sairastuneet potilaat jaetaan arvioinnin perusteella sydäninfarktipotilaisiin ja potilaisin, joilla ei ole merkittävää sydänlihasvauriota, vaan vakavat oireet. Heidän tilaansa kutsutaan epävakaaksi sepelvaltimotautikohtaukseksi. Tähän oireyhtymään sairastuu vuosittain vähintään 23 000 suomalaista. Arvioluku on siis yhtä suuri kuin vuosittaisten sydäninfarktien määrä.Koska diagnoosi on melko uusi, eivät sairaaloiden hoitokäytännöt ole olleet valmiita vastaamaan epävakaata sepelvaltiomo-oireyhtymää sairastavien hoidon tarpeeseen.
– Käytäntöjen selvittämiseksi viidessä yliopistosairaalassa ja neljässä keskussairaalassa kerättiin kaikki ilman ST-nousuja olleiden sepelvaltimokohtausten vuoksi hoitoon tulleet potilaat kahdeksan viikon ajalta tammi–maaliskuussa 2001. Heidät haastateltiin puolen vuoden kuluttua tapahtumasta, kertoo erikoislääkäri Saila Vikman TAYS:sta.
26,7 prosentilla potilaista oli uusintatapahtumia, enimmäkseen heti sairastumisen jälkeisinä päivinä. Kuitenkin vain vajaalle 40 prosentille tehtiin angiografia sairaalajaksolla, ja 54 prosentille kuuden kuukauden aikana. Luvut ovat selvästi matalammat kuin monissa muissa länsimaissa. Myös keskimääräinen odotusaika, viisi vuorokautta sairaalaan tulosta, on kohtuuttoman pitkä. Samoin sairaalahoitoaika, ka. 9,1 vrk, on vertailumaita pidempi. Myös uusimpien lääkehoitojen toteuttamisessa todettiin puutteita. Seurannan aikana reilulle kolmasosalle tehtiin sepelvaltimoita avaava toimenpide.
– Hoidossa todettiin siis useita puutteita. Selvityksen seurauksena onkin syytä ryhtyä keskustelemaan, miten näiden sydänpotilaiden hoitoketjua pitäisi uudistaa ja missä tarvittaisiin lisäresursseja. Turhaa ”valohoitoa” pitäisi välttää sekä inhimillisistä että kustannussyistä, korostaa professori Markku S. Nieminen HYKS:sta.
ULLA JÄRVI
