Suomalainen tutkimusryhmä pyysi taannoin tarvitsemiansa geenimuunneltujen hiirten aivoleikkeitä tanskalaiselta neurotieteilijä Milena Penkowalta, jota äskettäin epäiltiin tutkimusvilpistä. Postilähetyksen ehtona oli, että Penkowa saa nimensä suomalaistutkijoiden artikkeliin. Artikkeli julkaistiin Stroke-lehdessä vuonna 2007.

Näinkö helppoa on saada nimi hyvään lehteen, lääketieteellisen etiikan professori Veikko Launis?

- Jos Milena Penkowan osuus tutkimuksessa rajoittui pelkkään postilähetykseen, nimeä ei olisi tarvinnut laittaa artikkeliin. Geenimuunneltujen näytteiden omistajuus ei vielä merkitse tekijyyttä. Mehän saamme kohta biopankin, josta tutkijat saavat tilata näytteitä, jotka ovat aina jonkun tutkijan tekemiä. Tällöin vastaavia tilanteita kohdataan jatkuvasti.

- Vancouverin ohjeissa on ne kriteerit, joiden mukaan oikeus päästä mukaan tieteellisen artikkelin kirjoittajaksi määrittyy. Paljon keskusteltu aihe on ollut tutkimusryhmän ohjaajan perinteisesti automaattinen oikeus saada nimensä mukaan. Nykykäytännön mukaan jokaisella kirjoittajalla pitää olla keskeinen työvaihe suoraan kyseisessä tutkimuksessa.

Lääkärilehden nettiuutisessa (11.3.2011) suomalaistutkijat perustelivat Penkowan nimen hyväksymistä sillä, että omien geenimuunneltujen hiirien kasvattaminen olisi kestänyt kaksi vuotta ja maksanut 30 000 euroa. Joutuuko pieni Suomi hyväksymään kansainvälisten tutkijatähtien ehtoja?

- Suomen pienuutta ja tutkijapiirien yhteisöllisyyttä on aiemmin pidetty tutkimusetiikan horjumiselta suojaavana tekijänä. Kansainväliset yhteistyökuviot tuovat nyt omat haasteensa.

Lue aiheesta lisää: www.laakarilehti.fi