Ollako vai ei? (pääkirjoitus SLL 35/2002)
Albert Camus aloittaa tyrmäävästi esseekirjansa Le mythe de Sisyphe: ”On olemassa vain yksi todella vakava filosofinen probleema: itsemurha” (1). Niin tai näin, noin 90 %:lla itsemurhaan kuolleista on jokin psykiatrinen sairaus (2,3); siten medikalisoimattakin itsemurha on myös lääketieteellinen ongelma, kuolinsyytilastojen suuri kysymysmerkki. Itsemurhavaaran arviointi on tärkeä terveydenhuollon haaste erityisesti siksi, että noin puolet itsemurhan tehneistä on kuukauden sisällä ennen kuolemaansa käynyt vastaanotolla (2). Tosin vain vajaa neljännes heistä on maininnut itsemurha-aikeistaan, miehet selvästi harvemmin kuin naiset, ja yleensäkin hyvin harvoin muille kuin psykiatrille (4). Lääkärin tulisikin olla aktiivinen ja tunnistaa vaaran merkit (2); onko niitä?Keskeistä on tunnistaa depressio ja hoitaa se tehokkaasti. Nimittäin depressiopotilaat tekevät noin kaksi kolmesta itsemurhasta – ja kuitenkin vain noin kuudenneksella itsemurhan tehneistä on ollut asianmukainen masennuslääkitys (2,3). Depression havaitseminen edellyttää valppautta, sillä sairaus saattaa piillä niiden monenlaisten somaattisten vaivojen takana, joiden takia potilas ensisijaisesti hakeutuu lääkärille (2). Itsemurhaa ennustavat osuvimmin aiemmat yritykset ja itsemurha-ajatukset tutkimushetkellä (2). Tuore itsemurhayritys on suuren vaaran merkki, ja potilas tarvitsee pätevän psykiatrisen arvion ja hoidon (5). Depressiivisyyden arvion jälkeen lääkärin tulisi kiinnittää huomiota potilaan mahdolliseen toivottomuuteen – tässä lääkärin omat vastatunteet ja huoli saattavat olla informatiivisia (2,3,5). Toivottomuus ennakoi itsemurhaa jopa paremmin kuin depressio. Tyypillistä tällaiselle lohduttomuudelle on ratkaisukeinojen ja ajatusmaailman kapeutuminen: kuolema nähdään ainoana vaihtoehtona (3). Lopuksi itsemurhavaarassa olevalta potilaalta on aina kysyttävä suoraan mahdollisista itsemurha-ajatuksista tai -suunnitelmista (2,5). Näiden vakavuus on painava peruste sairaalahoidolle (2). Depression ohella alkoholismi on merkittävä itsemurhan vaaratekijä, mikä voi auttaa löytämään itsemurhavaarassa olevia potilaita perusterveydenhuollossa. Noin viidennes alkoholisteista tekee itsemurhan (2,3). Perusta voi olla biologinen, sillä pitkään jatkuva alkoholin käyttö tyhjentää aivot serotoniinista ja johtaa depressioon (3). Tutkimusten mukaan jopa puolet itsemurhan tehneistä on ollut päihtyneitä kuollessaan (3). Alkoholismin hoitoa vaikeuttaa tunnetusti hoitomyöntyvyyden puuttuminen, mutta depressiivisyyden ja alkoholin käytön syyseuraussuhteiden pohtiminen (3) tai päihdehuolto (5) saattaa olla avuksi. Ihmiskontaktit, myös hoitopaikkaan, tukevat merkittävästi potilasta: esimerkiksi Chicagossa itsemurhan tehneistä joka toisella ei ollut lainkaan läheisiä ystäviä (3).
Itsemurhaa voidaan pitää psykiatristen sairauksien vaikeana komplikaationa (2), mutta myös monisyisen tapahtumaketjun seurauksena, johon vaikuttaa yksilön koko elämänhistoria – elämän lähtökohdat ja varhaiset kokemukset, myöhemmät ihmissuhteet, onnistumiset ja epäonnistumiset (6). Näitä ilmiöitä voidaan parhaiten ymmärtää laaja-alaisella, monitieteellisellä käsittelytavalla. Siten myös itsemurhien primaaripreventio – vaikuttaminen jo ennen kuin itsemurhaan altistava mielenterveyden häiriö syntyy – liittyy hyvin laajasti yhteiskunnallisiin, taloudellisiin ja biologisiin seikkoihin (3). Erilaisia välähdyksiä niistä voidaan saada tutkimalla ja tuntemalla itsemurhavaarassa olevan ihmisen mielenmaisemaa, sillä se kuvaa myös yhteisöllistä kulttuuria ja sen heikkouksia. Todellinen itsemurhien primaaripreventio saattaa olla liian suuri toive, vain tavoittamaton haave (3), ja joudumme keskittymään sekundaaripreventioon: psykiatristen sairauksien ja muiden vaaratekijöiden tehokkaaseen tutkimiseen ja hoitoon.
KIRJALLISUUTTA
1 Camus A. Absurdi ja itsemurha. Kirjassa: Kapinoiva ihminen (suom. U-K Jokinen). Helsinki: Otava 1971;15–21.
2 Mann JJ. A current perspective of suicide and attempted suicide. Ann Intern Med 2002;136:302–11.
3 Maris RW. Suicide. Lancet 2002;360:319–26.
4 Isometsä ET, Heikkinen ME, Marttunen MJ, Henriksson MM, Aro HM, Lönnqvist JK. The last appointment before suicide: is suicide intent communicated ? Am J Psychiatry 1995;152:919–22.
5 Suokas J, Suominen K. Itsemurhaa yrittäneen psykiatrinen arviointi ja hoito. Duodecim 2002;47:287–92.
6 Achte K, Lindfors O, Lönnqvist J, Salokari M (toim.). Suomalainen itsemurha. Helsinki: Yliopistopaino, 1989.
Pekka Leinonen
