Pääkirjoitus (SLL 13/2001): Ministerin huolet yliampuvia
Lääkärit ovat olleet tätä kirjoitettaessa tasan kaksi viikkoa lakossa. Viime viikon keskustelun linjaus meni ministeri Osmo Soininvaaran ”piikkiin”. Aamuradiossa Soininvaara pelotteli kansaa jonokuolemilla, piti lääkärien palkkatavoitteita epärealistisina ja epäili lääkärien haluavan nöyryyttää TUPO-järjestelmää. Julkisuuteen tulon pontimena oli kaiketi ministerin huoli lakon pitkittymisestä. Samainen pitkittymisteema inspiroi myös joitakin muita todistelemaan lakkomme toivottomuutta.Soininvaaran puheet ovat istuvan ministerin sanomina ymmärrettäviä virkalausuntoja, joiden tarkoitushakuisuus on selvä. Ministeri tietää, että maan terveydenhuollossa on jonotettu hoitoon pääsyä jo paljon ennen lakon alkua. Jonottamisen kannalta riskiryhmässä olevien syöpäpotilaiden ja sydänleikattavien hoidot on jo alun pitäen rajattu lakon ulkopuolelle. Välittömässä hoidontarpeessa olevat potilaat on hoidettu työtaistelusta huolimatta. Väitteet lääkärilakon aiheuttamista jonokuolemista tai tällaisten uhkien kasaantumisesta ovat vailla todellisuuspohjaa.
Lääkärien palkkatavoitteiden realistisuus mitataan kaiketi itse lakossa. Ministerillä voi tietenkin olla oma mielipide tästäkin asiasta, sen julkilausumisen tarpeellisuudesta voi olla jo monta mieltä.
Mahdollisuudesta nöyryyttää TUPO-järjestelmää ei aikaisemmin ole juurikaan julkisuudessa keskusteltu. Ministeri Soininvaara viitannee ilmaisullaan siihen mahdollisuuteen, että joku yksittäinen vahva liitto pystyisi saamaan tässä maassa syntyneen TUPO-tason yli meneviä palkankorotuksia, jolloin muut, matalamman tason hyväksyneet työntekijäliitot jäisivät jäsentensä edessä häpeään. Tässäkin asiassa ministerin murhe on turha. TUPO:n jo tähänastiseen kunniaan kuuluu parikymmentä valtakunnallista palkkaratkaisua, joissa jokaisessa julkisen sektorin palkankorotukset ovat jääneet jälkeen yksityisellä puolella toteutuneesta. Ei tällaista järjestelmää voi nöyryyttää, päinvastoin, se tekee kansalaiset nöyräksi. TUPO on ollut tämän maan vallankäyttäjien oiva väline polkea kierros kierrokselta julkisen sektorin palkat alas. Ministerin viestin ydin näyttää olevan, että näin tulisi olla myös jatkossa.
Tämän lakon aikana on ehkä painokkaammin kuin aikoihin tuotu esille epäsuhta maan terveydenhuollon laatutasosta ja suorituskyvystä suhteessa siihen käytettyyn BKT-osuuteen. Tämä epäsuhta ei ole mikään luonnonlaki, jolle ei löytyisi yksinkertaista selitystä. Sen voi jokainen tätä ”tulosta” selkänahastaan terveydenhuollossa repivä työntekijäryhmä lääkäristä laitosmieheen lukea kerran kuussa palkkaliuskastaan. Yhä enemmän alkaa näyttää siltä, että TUPO ja keskitetty palkoista sopimisjärjestelmämme on astunut joidenkin päättäjien ajatusmaailmassa perustuslain kaltaiseen asemaan. Jos terveydenhuollon nykyinen ahdinko ei jaksa synnyttää yhteiskuntakeskustelua itse sopimusjärjestelmämme epäkohdista ja sen uudistamistarpeista, elämme Suomessa samankaltaista stagnaation aikaa kuin loppuaan odotelleessa Neuvostoliitossa aikoinaan. Keskeiseksi kysymykseksi voi nopeastikin nousta se, että TUPO ja keskitetty sopiminen halutaan säilyttää järjestelmänä piittaamatta julkisen terveydenhuollon rapautumisesta sen pihdeissä. Tämän luulisi kiinnostavan myös ministeritasoista valtiojohtoa.
Tuleeko lakosta sitten pitkä vai lyhyt? Työtaistelussa olevalle järjestölle kysymys on korkeintaan spekulatiivinen. Lakko on juuri niin pitkä, kuin tyydyttävään sopuun pääsemiseksi tarvitaan. Kaksi ensimmäistä lakkoviikkoa on mennyt suunnitelmien mukaisesti, kurinalaisuus on ollut moitteetonta. Lakossa on koko lääkärikunta, vaikka vain osa lääkäreistä on sen takia pois työpaikaltaan.
Inger Karumo
