Perusterveydenhuollon lääkärin ammatti-identiteetti muuttumassa pakosta? (pääkirj. 17/2002)
Lähes päivälleen 32 vuotta sitten voimaan astunut kansanterveyslaki hävitti Suomesta kansalaisten muistissa myönteisen patinan saaneen kunnanlääkärin. Ammatinharjoittaja, joka pientä kunnan maksamaa tukea lukuun ottamatta eli hoitamiltaan potilailta perityistä palkkioista, tuupattiin historian romukoppaan. Tilalle luotiin säännöllistä, valtakunnallisesti keskitetysti sovittua kuukausipalkkaa nauttiva kunnan virkamieslääkäri, kustannuspaikkanaan terveyskeskus. Lääkärien epäilyt hälvennettiin alkuvaiheessa terveyskeskuslääkärille maksetulla kohtuullisen hyvällä palkalla.Kansanterveyslailla luodun järjestelmän ydintä, eli terveyskeskusjärjestelmää, vastaan ei syntynyt merkittävää kapinointia. Järjestelmän työvoimatarpeita varten perustettiin – kummankin kohdalla omat synnytyskivut läpikäyden – kaksi uutta lääketieteellistä tiedekuntaa. Aikaan kuului yleinen, matkansa varrella vasemmistolaista väriä ottanut opiskelijaradikalismi, joka lääketieteen opinahjoissa sublimoitui opiskelijoiden vahvaksi innostumiseksi perusterveydenhuollon problematiikasta. Nämä ihanteet painottuivat uusien tiedekuntien koulutusohjelmissa. Myös vanhojen konservatiivisempien tiedekuntien opetusuudistusten painotukset vetivät samaan suuntaan.
Tuon ajan lääkärikoulutuksen läpikäyneenä ja muutoksen hengen sisältä aistineena voi todistaa, että tuolloin sekä opiskelijan, koulutusjärjestelmän että terveydenhuollon tavoite oli selvä: lääkäri kouluttautuu ammatillisesti ja taidollisesti terveyskeskustyöskentelyyn pystyväksi yleislääkäriksi, joka hakee työpaikkansa terveyskeskuksesta, ellei jatka erikoistumiskoulutukseen ja sairaalalääkärin uralle. Tämä konsensus oli kirjoittamattomanakin selvästi voimassa ja vaikutti – varmasti pääosin myönteisesti – sekä 1970-luvun lääkärikoulutuksen sisältöön että aikansa nuorten lääkärisukupolven ihanteisiin.
Uuden vuosituhannen alun lääketieteen opiskelijan maailmankuvassa ei ole edellisestä paljon jäljellä. Useat kollegoiden nykyistä terveyskeskustyötä koskevista viesteistä kertovat arjen tiukkuuteen hajoamassa ja ideansa kadottamassa olevasta järjestelmästä. Yhteiskunta ei näytä pystyvän lunastamaan käytännössä aatetta, jonka varaan se on kolmen viime vuosikymmenen aikana kehittänyt julkista terveyskeskustaan. 1990-luvun lama ja valtion koossapitävän ohjauksen herpaantuminen jätti liian monta terveyskeskusta kuntien vuosibudjettien armoille ja edelleen hajoamaan toiminnallisesti mahdottomiin pienyksiköihin. Maan jokaisen terveyskeskuksen tilanne ei toki ole näin toivoton, mutta mediassa ja muussa julkisuudessa näiden ääni ei kuitenkaan kuulu.
Terveydenhuollon tilanne ei tietenkään ole muuttunut muusta yhteiskunnasta irrallisena. Yhteiskunta urbanisoituu, elämä ja kulttuuri kansainvälistyvät. Sen myötä henkinen ilmapiiri on pinnallistunut, kollektiivisen vastuunkannon halu ja yleensä yhteisöllisyys vähentynyt. Teknologia on lyönyt läpi elämäntapamme. Nämä ilmiöt etummaisina ovat mahdollistaneet tietoisen tuloerojen kasvattamisen. Kansaa kiinnostavat lööppilehtien vakioantina seurattavat lamborghini-menestyjien toilailut enemmän kuin leipäjono keskellä Helsinkiä. Pohjoismaisen kansankodin ihanne on häviämässä ja tilalle astuvat vahvemman oikeudella omansa ottavien ihmiskäsitykset.
Viime keväinen lakkomme ei ole voinut olla vaikuttamatta lääkärikunnan syvimpiin tuntoihin. Vuoden 1984 lakon voimakkaimmaksi jälkimauksi jäi tunne, että lääkärienkin on mahdollista tehdä suomalaisessa yhteiskunnassa lakko ilman eettistä pahoinvointia. Viime kevään lakosta elämään jäivät sen aikana esiin vahvasti nostetut terveyspoliittiset ongelmat. Nämä tunnot latasivat kansalliseen terveysprojektiimme paljon toiveita paremmasta. Projektin tulokset ovat nyt luettavissa, ja innostus sen avaamiin mahdollisuuksiin haihtumassa savuna tuleen. Mediakohustaan huolimatta projekti ei vastannut lääkärien ammatti-identiteetin kannalta keskeisimpään kysymykseen, eli onko tällä ammattikunnalla perusteita odottaa julkisella sektorilla nykyistä parempaa tulevaisuutta. Ei ole.
Näissä ristivedoissa nykyisten lääketieteen opiskelijoiden ja nuorten lääkärien on arvioiminen tulevaisuuttaan. Se hahmottuu varmasti eri lailla kuin 1970-luvun alun nuorella lääkärillä. Vain yksinkertaisesti naiivi uskoo yhä yhteiskuntamme haluun, tahtoon tai kykyyn tarjota lääkärille kilpailukykyinen uravaihtoehto tämän maan julkisessa terveydenhuollossa. Vaikka Suomessa on oikeaa lääkärintyötä tekemättä yllin kyllin, tapamme yrittää tehdä sitä tuhoaa lääkärin työn ytimen, eli tunteen työn palkitsevuudesta. Sen mukana menee paljon.
Terveydenhuollon nykyinen tuotantojärjestelmä ei voi olla enää pitkäikäinen. Suunnitellun, hallitusti tapahtuvan muutoksen vaihtoehto ottaa elementtejä kaaoksesta. Näyttää siltä, että Suomen terveydenhuollossa valitaan viimemainittu tie. Jos ja kun lääkärikunnan vanha järjestelmäuskollinen ammatti-identiteetti muuttuu julkista palvelujärjestelmäämme torjuvaksi ja muualta ensisijaisesti elantoansa etsiväksi, on päästetty irti torpedo, jonka takaisin ohjaukseen saamiseen kuluu varmasti enemmän kuin seuraavat 32 vuotta. Tämän vision voi varmasti torjua pois tajunnastaan, mutta ei pois todellisista kehitysvaihtoehdoistamme.
TAITO PEKKARINEN
