Potkua terveydenhuollon kehittämiseen (pääkirjoitus SLL 15/2002)
Valtioneuvoston 13.9.2001 käynnistämän projektin loppuraportti kuultiin 9.4. järjestetyssä arvovaltaisessa seminaarissa. Sen avasi pääministeri Paavo Lipponen ja puhetta johti sosiaali- ja terveysministeri Maija Perho. Raporttia esittelivät mm. johtoryhmän puheenjohtaja Markku Lehto, selvitysmies, pääjohtaja Jussi Huttunen ja peruspalveluministeri Osmo Soininvaara.Projektin lähtökohtana oli havainto terveydenhuoltomme kriisiytymisestä ja uhkaavasta rahoitusvajeesta. Tavoitteena oli turvata terveyspalvelujen saatavuus kaikille kansalaisille heidän tarpeitaan vastaavasti perustuslain säätämällä tavalla. Potilaalle oli myös taattava riittävä tiedonsaanti ja osallistuminen häntä itseään koskevaan päätöksentekoon.
Valtiovallan arvovaltainen edustus ja seminaarin laaja osallistujajoukko osoittivat, että terveys on vihdoin noussut poliittisesti kiinnostavaksi aiheeksi. Valtionosuusjärjestelmän uudistus vuonna 1993 lopetti käytännössä kansallisen terveydenhuoltopolitiikan ja hajautti toiminnan 448 kuntaan ilman mainittavaa ylhäältä tulevaa ohjausta. Lääkäreiden kannalta on miellyttävä havaita, että puhutaan ”kansallisesta terveysprojektista” ja valtio todella sitoutuu kehittämään Suomen terveydenhuoltoa. Se tulee epäilemättä olemaan merkittävä vaaliteema ja osa seuraavan hallituksen ohjelmaa.
Esitetyssä projektissa on monia kannatettavia ehdotuksia. Henkilöstön täydennyskoulutuksesta huolehtimisesta tulee työnantajan velvollisuus. Täydennyskoulutuksen minimikesto määritellään porrasteisesti ottaen huomioon peruskoulutuksen ja tutkintojen laajuus ja työtehtävät. On erittäin myönteistä, että raportti korostaa näyttöön perustuvaa lääketiedettä, ja haluaa osoittaa lisärahoitusta menetelmien arvioinnille ja hoitosuositusten kehittämiselle.
Raportissa luvattu hoitotakuu on omiaan vahvistamaan potilaan asemaa. Muissa kuin päivystystilanteissa potilaan tulee saada perusterveydenhuollon ammattilaisen, tavallisesti lääkärin, ensiarvio kolmen päivän kuluessa ensiyhteydenotosta ja erikoissairaanhoidon lääkärin ensiarvio kolmen viikon kuluessa lähetteen kirjoittamisesta. Lääketieteellisesti perusteltuun hoitoon tulee päästä kohtuullisessa ajassa, tavallisesti kolmessa ja viimeistään kuudessa kuukaudessa.
Eräät poliittisesti kuumat perunat herättivät etukäteen arvailuja. Lääkärin toimiminen sekä julkisen työnantajan palveluksessa että yksityisenä ammatinharjoittajana johti siihen, että Suomen Lääkäriliitto, Terveydenhuoltoalan Palvelujärjestöt ja sairaanhoitopiirien johto laativat työn kuluessa suositukset tällaisiin tilanteisiin liittyvien jääviysongelmien ehkäisemiseksi. Terveydenhuollon toimintayksiköiden tulee valvoa, että näitä suosituksia noudatetaan.
Sairaaloiden erikoismaksuluokasta luovutaan asteittain. Lääkärit, joilla on erikoismaksuluokkaoikeus, säilyttävät oikeuden työuransa loppuun. Eml:n tilalle kehitetään kannustava palkkausjärjestelmä, joka edistää toiminnan tehokkuus- ja tuottavuustavoitteiden toteutumista. On muistettava, että eml-järjestelmä on osa lääkäreiden palkkausta. Uudet korvausjärjestelmät on sovittava erillään varsinaisesta VES-neuvottelusta, eikä vanhaa järjestelmää tule poistaa ilman takuuta uudesta korvaavasta järjestelmästä tai korvauksesta.
Lääkärin perusterveydenhuollon lisäkoulutukseksi tarvittavan terveyskeskuspalvelun kestoa esitetään pidennettäväksi faktisesti kuudesta yhdeksään kuukauteen. Tällä halutaan korjata terveyskeskusten pahenevaa lääkäripulaa, mutta valittu lääke on väärä. Tavoitteena tulee olla, että töihin saadaan kokeneita ja viroissaan pysyviä lääkäreitä; nyt valittu pakkopulla voi aiheuttaa kielteisiä reaktioita ja vähentää nuorten lääkärien suuntautumista perusterveydenhuoltoon. Kuntien rekrytointivaikeuksien kestävä ratkaisu voi onnistua vain työolosuhdeongelmat hoitamalla.
Lääkärikoulutusta ehdotetaan lisättäväksi 550:stä 600:aan vuodessa. Lääkärikoulutusta on siten lisätty vuosittain viiden vuoden ajan yhteensä 64 %. Koulutusvolyymin lisäyksestä aiheutuvat kulut on tarkoitus kattaa siirtämällä varoja tutkimukseen tarkoitetusta erityisvaltionosuudesta (EVO) koulutus-EVO:on. Lääketiede on nopeasti kehittyvä tieteenala, joka vaatii panostuksia. Valtioneuvosto on toisessa yhteydessä ottanut tutkimuksen osaksi kansallista selviytymisstrategiaa. Siksikin koulutukseen tarvittavat lisävarat tulisi osoittaa muista lähteistä.
Eräät tärkeät kysymykset jäävät raportissa vielä ratkaisematta. Tavoitteena oli potilaan osallistuminen häntä itseään koskevaan päätöksentekoon, ja raportista löytyy tätä tukevia lauseita. Käytännön ratkaisuja ei kuitenkaan esitetä, eikä potilas voi edelleenkään itse vapaasti valita sen paremmin hoitopaikkaansa kuin lääkäriäänkään. Edes tapauksessa, jossa oma kunta ei pysty hoitotakuun edellyttämään määräaikaan, ei päätösvalta siirry potilaalle. Viimeistään tässä vaiheessa olisi hyvä kokeilla hoitosetelin antamista potilaalle. Taustalla on kunnan toimiminen sekä palvelun ostajana että myyjänä. Tähän jo pitkään puhuttaneeseen rakennevirheeseen ei esitetä mitään ratkaisua. Potilaan valinnoista päättäminen pysyy tiukasti kunnan poliittisessa kontrollissa.
Rahoituksen riittämättömyys on keskeinen terveydenhuollon tulevaisuutta varjostava uhka. Raportissa ehdotetaan lisärahoitusta moneen detaljiin, mikä on sinänsä tervetullutta ja osaltaan parantaa terveydenhuollon toimivuutta. Esitetyt lisäpanostukset ovat kuitenkin tuleviin tarpeisiin nähden riittämättömät, eikä uskallus ole riittänyt rahoitusrakenteeseen kajoamiseen. On vaikea uskoa, että terveydenhuollon haasteista jatkossa selvitään pelkästään verorahoituksella.
Puutteistaankin huolimatta strategiaehdotukset ovat pääsääntöisesti tervetulleita ja vievät terveydenhuoltoa eteenpäin. Terveydenhuollon kehitystyö on meidän kaikkien edun mukaista, ja Lääkäriliitto haluaa olla siinä työssä jatkossakin mukana.
Heikki Pälve, Markku Äärimaa
