Terveydenhuollossa perhekeskeisyyttä on perinteisesti pidetty hoidon ja auttamisen keskeisenä periaatteena. Onhan lapsen sairaus tai vamma koko perheen voimavaroja kuluttuva asia.

Terveydenhuollon maisterin

Hanna Hopian

väitöskirjatutkimus kuitenkin kertoo, että perheiden avun tarpeen määritteleekin usein sairaalan hoitaja eikä perhe itse. Osa hoitajista käytännössä valikoi perheet, joiden he olettivat tarvitsevan ammattilaisten apua ja joihin he paneutuivat työssään.

Toinen tapa suhtautua somaattisesti sairaan lapsen perheeseen oli tiukan tilannesidonnainen. Lähtökohdaksi hoitajat ottivat hoitaa mahdollisimman hyvin eteen tulevat tilanteet ja hoitaa vain lasta. Tämänkaltainen toiminta ei edellytä perheeseen tutustumista eikä systemaattista tiedon keruuta perheen tilanteesta, minkä takia myöskään tilanteiden kärjistymistä perheessä ei osattu ennakoida.

Perhekeskeisimmäksi Hanna Hopia havaitsi systemaattisen toimintatavan, jossa hoitajat kohtasivat kaikkien perheiden todellisuuden. Nämä hoitajat vahvistivat vanhemmuutta, huolehtivat lapsen hyvinvoinnista, auttoivat perhettä purkamaan tunnekuormaansa, tukivat arjessa selviytymistä sekä rakensivat luottamuksellista hoitosuhdetta perheen kanssa.

Hopia toteaakin tutkimuksessaan, että terveydenhuollossa on yhä parantamisen varaa suhtautumisessa sairaan lapseen perheeseen. Haasteellista on myös kohdata se, etteivät kaikki perheet aina edes koe tarvitsevansa apua ammattilaisilta.