"Paras keinoa pysyä terveenä Yhdysvalloissa, on olla sairastumatta. Monille amerikkalaisille nauru ei ole paras lääke - se on ainoa lääke."

Näillä lauseilla markkinoidaan

Michael Mooren

uusinta dokumenttielokuvaa Sicko, joka kritisoi Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmää. Elokuva luettelee paljon paikkansa pitävää faktatietoa. Samalla se on niin tunteisiin vetoava, että katsoja ei välttämättä huomaa sitä, että Moore jättää myös paljon kertomatta.

Valtio ei takaa hoitoa

Yhdysvallat käyttää enemmän rahaa terveydenhuoltoon kuin mikään muu valtio. Silti lähes 50 miljoonaa amerikkalaista on ilman terveysvakuutusta.

Vakuutuksen voi saada kolmella tavalla: työetuna, ostamalla se itse tai valtion vakuutusohjelmien kautta. Ne, joilla on vakuutus, elävät amerikkalaista unelmaa. Tai näin he luulevat: aina edes vakuutus ei takaa hoidon saamista.

Vakuutukset ovat kalliita ja hoidot vielä kalliimpia. Terveydenhoitomaksut ovat suurin yksittäinen syy henkilökohtaiseen konkurssiin Yhdysvalloissa.

Jo ennen elokuvan ilmestymistä oli selvää, että Yhdysvaltain systeemissä on vikoja. Time-lehden haastattelussa (Vol. 169, nro 22) Moore sanoo, että vielä enemmän vikaa on siinä, että yhtiöt omistavat poliitikot. Vuonna 2005 jokaista kongressin jäsentä kohden oli lähes neljä terveydenhuollon lobbaajaa, ja vuonna 2006 lääke- ja vakuutusyhtiöt avustivat poliitikkoja yhteensä liki 20 miljoonan dollarin arvosta.

Vakuutusyhtiöitä piikitetään

Elokuvan pääviesti on, että verorahoilla kustannettu, kaikille ilmainen terveydenhuoltojärjestelmä toimisi nykyistä vakuutusrallia paremmin. Mooren mukaan nykyjärjestelmä on suunniteltu tuottamaan vakuutusyhtiöille maksimivoittoja tarjoamalla minimimäärä hoitoa potilaille.

Elokuva kertoo tarinoita yksittäisistä ihmisistä, jotka eivät ole saaneet hoitoa, koska heillä ei ole ollut vakuutusta tai vakuutusta ei ole myönnetty. Esimerkiksi vakuutusyhtiö ei maksanut nuoren naisen ambulanssilaskua, koska hän ei onnettomuuden jälkeen, ennen ambulanssin kutsumista, sopinut korvauksesta vakuutusyhtiönsä kanssa. Nainen ihmettelee, missä vaiheessa hänen olisi voinut tajuttomana soittaa vakuutusyhtiöön.

Moore onnistuu dramatisoinnissa: kaikki tarinat ovat liikuttavia ja katsojaan vaikutetaan vetoamalla tunteisiin. Tässä vaiheessa suomalainen tosin ajattelee, että tällaista voi sattua vain Amerikassa.

Moore on löytänyt haastateltavakseen myös vakuutusyhtiöiden entisiä työntekijöitä, jotka paljastavat, millaisia huijareita vakuutusyhtiöt ovat. Erään miehen tehtävänä oli tutkia korvaushakemuksia ja etsiä syitä, jotta korvauksen maksaminen voitaisiin evätä.

Pelkästään vakuutuksen saaminen voi olla vaikeaa. Hakemuksia voidaan hylätä sen perusteella, että hakija on hivenen liian laiha tai lihava. Puhumattakaan siitä, että hakijalla on joku sairaus tai muu terveyteen vaikuttava tekijä. Ilman vakuutusta hoitokustannukset ovat niin korkeat, että ihmiset menettävät kotejaan.

Kotisivullaan Moore tarjoaa ratkaisuja terveydenhuollon parantamiseksi ja ehdottaa, että kaikki kaupalliset terveysvakuutusyhtiöt pitäisi lopettaa.

Ilmaisen hoidon perässä

Moore väittää, että Yhdysvallat on ainoa teollinen valtio, joka ei tarjoa ilmaista terveydenhuoltoa kansalaisilleen. Elokuvassa nähdään otteita muun muassa Kanadasta, Ranskasta ja Britanniasta, joissa kaikissa on valtion järjestämä ja ylläpitämä terveydenhuoltojärjestelmä. Seinille maalaillaan ruusuisia kuvia siitä, että potilaiden ei tarvitse maksaa juuri mitään jos yhtään.

Britannia oli ensimmäinen maa, joka perusti kansalaisille ilmaisen terveydenhuoltojärjestelmän toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1948. Entinen kansanedustaja

Tony Benn

toteaa leffassa osuvasti: "Jos valtiolla on varaa käydä sotaa ja tappaa ihmisiä, sillä pitäisi olla varaa hoitaa oman kansansa terveyttä."

Elokuvassa haastatellaan myös Lontoossa asuvaa lääkäriä, joka elää valtion palkalla varsin mukavasti. Hän sanoo, ettei hänen tarvitse hoitaa työssään raha-asioita ollenkaan, vaan hän voi keskittyä täysin potilaiden hoitamiseen. Hän kertoo myös uudesta palkkausjärjestelmästä, jonka mukaan lääkärille maksetaan enemmän palkkaa, jos suurin osa hänen potilaistaan pystyy kohentamaan terveyttään. Bonuksia maksetaan, jos potilaat esimerkiksi lopettavat tupakoinnin tai onnistuvat laskemaan verenpainetta tai korkeita kolesteroliarvoja.

Kritisoitavaa Moore ei löydä, vaikka näissä maissa leikkausjonot voivat olla kuukausien mittaiset. Toisaalta 15-20 prosentilla potilaista on mahdollisuus käyttää yksityistä lääkäriä, koska heillä on lisävakuutus tai he maksavat kulut omasta pussistaan.

Elokuvan loppuosassa Moore kokoaa joukon hoitoa tarvitsevia potilaita, ja he matkaavat moottoriveneillä Miamista Kuubaan. Yhdysvaltain kansalaisille Kuuban matkat ovat laittomia joitakin poikkeuksia, kuten toimittajia, lukuun ottamatta. Havannan sairaala ottaa potilaat vastaan ja he saavat hoitoa - ilmaiseksi. Kuubasta he myös ostavat lääkkeitä pilkkahintaan. Lääkkeet ovat toki halpoja, mutta Moore jättää mainitsematta, että lääkevalikoima Kuubassa ei ole kattava ja että lääkeväärennöksen saaminen on mahdollista.

Propagandaa kansalle

Yhdysvaltain lääkäriliiton AMA:n (American Medical Association) puheenjohtaja

Ronald Davis

kävi katsomassa Sickon. Davisin mukaan elokuva käsittelee juuri niitä asioita, joihin AMA on yrittänyt vaikuttaa jo vuosia. Tällä hän tarkoittaa varsinkin vakuuttamattomien tilannetta ja potilaita hyväkseen käyttäviä vakuutusyhtiöitä.

Davis toteaa, että elokuvan suurin virhe on siinä, että se toistuvasti jättää tärkeitä asioita kertomatta. Esimerkiksi elokuvassa kerrotaan, että AMA oli yli 40 vuotta sitten terveydenhuollon sosialisoimista vastaan, mutta kertomatta jätetään, että viimeisen kymmenen vuoden ajan AMA on ollut mukana kehittämässä terveydenhuollon kattavuutta.

AMA on tehnyt yhdessä 15 muun järjestön kanssa ehdotuksen, The Health Coverage Coalition for the Uninsured, jonka avulla myös vakuuttamattomien terveydenhuolto turvattaisiin. AMA siis haluaa säilyttää nykyisen järjestelmän, mutta parantaa sitä niin, että kaikille amerikkalaisille saadaan jonkinlainen vakuutus. Toisin sanoen AMA on edelleen terveydenhuollon sosialisoimista vastaan.

Davis jatkaa elokuvan kritisointia: "Sickossa vilautetaan WHO:n Maailman terveysraporttia 2000, jonka rankinglistalla Yhdysvaltojen terveydenhuolto on sijalla 37. Kamera viilettää sijan 30 ohi (Kanada) ja pysähtyy juuri ennen sijaa 39, joka on Kuuba. Moore ei mainitse mitään WHO:n listan pätevyydestä tai arviointimenetelmästä."

Davis sanoo, että amerikkalaisten epäterveelliset elämäntavat ovat suuri syy terveydenhuollon toimimattomuuteen, ja tätäkään ei tuoda elokuvassa esille. Esimerkiksi ylipainoisuuden arvioidaan lisänneen terveydenhuollon kuluja 27 prosenttia vuosien 1987 ja 2001 välillä. Eipä Moore itsekään taida olla ihan normaalipainoinen.

Elokuva herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Koska faktatiedon lisäksi Moore jättää paljon kertomatta, on elokuva lähinnä propagandaa. Se ei silti välttämättä ole huono asia, jos tällä tavalla saadaan herätettyä keskustelua ja parannettua Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmää. Tosin vuoden 2008 presidentinvaalien yksi pääteemoista on jo kauan aikaa ollut terveys.

Jälkikäteen syntyy ajatus, että "amerikkalainen unelma" on käsite, jota ei ole enää olemassa. Pitäisikö nyt puhua Eurooppalaisesta unelmasta?

Sicko - aivan sairasta on kohuohjaaja Michael Mooren dokumentti, joka kuvaa Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmää. Elokuva sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 19.5.2007. Yhdysvalloissa se tuli teattereihin 29.6 ja Suomen ensi-ilta on 26.10.