Sota-aikana psyykkisesti oireilevia sotilaita hoidettiin työllä, ankaruudella ja rääkillä, kertoo tutkimus.

Sodan jälkeen suomalaiset psykiatrit kokivat sotilaiden sopeutuneen varsin hyvin takaisin siviiliyhteiskuntaan. Syynä ei kuitenkaan ollut se, että suomalaiset sotilaat olisivat olleet henkisesti erityisen kestäviä, vaan se että sotapsykiatrit sysäsivät pitkäaikaiset psyykkiset häiriöt sotilaiden itsensä kontolle.

Näin kertoo tutkija Ville Kivimäki, joka on mukana Suomen Akatemian rahoittamassa Rauhan tultua jatkunut sota -tutkimushankkeessa.

Sotilaat hakivat varsin vähän korvauksia psyykkisistä sotavammoista, mutta Kivimäen mukaan tämä ei kerro ongelman olemattomuudesta.

– Vaikeneminen traumaattisista sotakokemuksista liittyy syvään iskostettuun häpeän kulttuuriin ja veteraanien ahtaaseen liikkumavaraan ilmaista traumojaan. Tämän kulttuurin syntyyn sotapsykiatria vaikutti voimakkaasti. Ahdas ja stigmatisoiva sotapsykiatria voi herättää vastenmielisyyttä, mutta se synnytti tietynkaltaista todellisuutta, määritti sotilaiden ja veteraanien olemassaolon mahdollisuuksia sekä loi jännitteen elettyjen, piinaavien sotakokemusten ja niiden kulttuurissa hyväksyttyjen ilmaisumahdollisuuksien välille, hän sanoo.

Sotapsykiatrit eivät silti olleet Kivimäen mukaan vain "pahansuopia puoskareita", vaan he pääsääntöisesti korostivat psyykkisesti oireilevien sotilaiden pikaista saattamista rintaman taakse hoitoon.

Vajaakuntoisia potilaita ei väkisin lähetetty etulinjaan, ainakaan virallisen ohjeistuksen mukaan. Heille etsittiin tehtäviä, joissa he saattaisivat parhaiten hyödyttää sotivaa kansakuntaa.

Potilaat pantiin töihin

Kivimäen mukaan psykiatrit pyrkivät hoitamaan potilaita ensin levolla ja kannustavilla puhutteluilla. Jos tämä ei riittänyt - ja oireet viittasivat siten potilaan sielulliseen heikkouteen - otettiin käyttöön sokkihoidot cardiazolilla, sähköllä ja insuliinilla.

Erikoisyksiköissä potilaat pantiin töihin, mutta heitä hoidettiin myös rääkillä ja ankaruudella. Potilaat, joiden usein koettiin teeskentelevän oireitaan, oli saatava "pakenemaan terveyteen".

Suomalaisen sotapsykiatrian päämäärä oli psyykkisesti sotimaan kykenevä mieskansalainen. Tämän tehtävänsä ympärille sotapsykiatria järjesti toimintojaan. Pyrkimyksenä oli objektivoida epämääräisen yksilölliset psyykkiset oireet lääketieteelliseksi diagnoosikieleksi ja järjestää psykiatrinen organisaatio ja hoito vastaamaan sotapsykiatrian kansallista tehtävää.

Kivimäen tutkimus perustuu psykiatrien julkaisemiin kirjoituksiin sotilaiden psyykkisten vammojen diagnosoinnista ja hoidosta vuosina 1930–1954.

Miia Soininen