Tekoelämä kolkuttaa ovillamme yhä vaativammin. Silloin kun tutkijat ryhtyvät solujen luojiksi, olemme jo perimmäisissä kysymyksissä. Mitä elämä pohjimmiltaan on? Mikä olikaan pyhää ja koskematonta? Missä on raja oikean ja keinotekoisen välillä? kysyy Anja Snellman

Mikä kaikki olikaan joskus pyhää? Sielu, ruumis, taide, yksityisyys, perhe. Paljosta siis voimme kiittää suurten ikäluokkien arvovallankumousta, kun kaikki nuo pyhät, elitistiset ja kapitalistiset arvot ovat saaneet melkoista kyytiä.

Se arvokumous tiesi paikkansa ja tunsi lippunsa, mutta millaisen maan eläköityvät kumoukselliset ovat jälkeensä jättämässä? Mihin arvoihin he itse voivat lastensa ja lastenlastensa edessä nojata? Shoppaus, thinspaus ja nettisurffausko on jälkipolviemme arvokkainta perinnesielunruokaa?

Kun kaikki tuntuu laman ja yleisen maallistumisen melskeissä lipeävän käsistä, alkaa Suomessakin kuulua vanhalta kalskahtavia vaatimuksia. Opettajille lisää valtaa, jälki-istunnot takaisin, lapsille ulkonaliikkumiskielto iltakymmenen jälkeen, avohoitoa vähennettävä, lisää poliiseja, kovempia rangaistuksia, rukouspäivät pelastettava, juopot ja huonoa elämää viettävät tilille laiminlyönneistään. Sama sukupolvi, joka nuoruudessaan hyökkäsi kaikkia rajoja ja sääntöjä vastaan, kuuluttaa nyt hädissään lisää malttia ja holttia ja erilaisia rajoituksia.

Käsi ylös ne innokkaasti vesijuoksevat ja zumbaavat naiset joille ei olisi Sitran yliasiamies Esko Ahon taannoisista terveyspalopuheista tullut mieleen, että ME teemme ennaltaehkäisevää itsehoidollista terveystyötä; ME emme kansoita terveyskeskuksia - MEILLE kuuluisi iloisesta uhrauksestamme palkkio!

Kaikki haluavat olla terveitä, paitsi ne jotka haluavat olla sairaita. Eräässä 70-luvun suosikkilaulussa sanottiin rienaavaan tyyliin: ensin tänne tehdään sairaita, ja sitten sairaala. Nyt ei enää niinkään. Näinkin toteutuu se rajaton rakkaus, jota kukkaislapset aikoinaan ylistivät. Sairaat ja elämäntapojensa vuoksi kärryiltä pudonneet sijoitetaan mihin ihmissumppuihin sattuu mahtumaan; pahimmillaan samaan paikkaan vanhukset, mielenterveyspotilaat, anorektikot ja huumehörhöt.

Toukokuun puolivälissä yhdysvaltalaiset tutkijat ilmoittivat luoneensa bakteerisolun jossa on täysin keinotekoinen perimä. Tekoelämän kehittelijät ottivat aimo harppauksen - kohti mitä?

Tieteessä - ja osin sen ulkopuolellakin, onneksi - on jo pitkään keskusteltu tekoelämän kehittämisen päämääristä ja etiikasta. Laittaako kloonaukselle tiukat rajat vai omaksuako sallivampi - ja esimerkiksi biobisneksen menestyksen kannalta edullisempi - linja.

Euroopan unionissa päätettiin aikoinaan tiukan ja tunnepitoisen keskustelun jälkeen sallia ihmisalkioiden kantasolujen kloonaus. Se oli tutkijoiden kannalta tärkeä päätös; jää nähtäväksi onnistuvatko kasvattamaan koeputkissaan uusia ihmismaksoja ja käsivarsia, kuten ovat lupailleet.

Kirjailijan muistiin painui sekin, kuinka samoihin aikoihin kantasolukeskustelun kanssa suoritettiin ensimmäinen täydellinen ihmiskasvojen siirto-operaatio. Tekniikka, jolle allekirjoittanut jo silloin povasi suurta suosiota esimerkiksi järjestäytyneen rikollisuuden harjoittajien piirissä. Missähän nyt ollaan menossa? Täydellinen vartalon siirto, mahdollisesti myös ihonvärin muutos?

Kirjailijan mielikuvitus saa tekoelämän tutkimus- ja kehityskulun seuraamisesta erityisen ytyisää polttoainetta... Kuinka pian ihminen voi pistäytyä ostoksilla elinkaupassa samalla tavalla kuin tähän asti K-Raudassa?

Lammas on jo kloonattu, vaikka eihän Dolly-paralle tietenkään kovin hyvin käynyt. Pari vuotta sitten joulun aikaan eräs amerikkalaislahko piti maailmaa jännityksessä dramaattisilla kloonivauvaväitteillään, mutta ei luvattu kloonikristus suurista odotuksista huolimatta koskaan ilmestynyt julkisuuteen. Ehkä lahkosta ei löytynyt kolmea viisasta tietäjää?

Tieteen viisaat ja myös eettisesti kunnianhimoiset tietäjät sen sijaan toivovat, ettei kloonivauvaa ihan pian ilmestykään. Vaikka elävä vauva saataisiin maailmaan ihmeteltäväksi, paljon muusta ei kaiketi takeita olisikaan. Voi hyvin olla, että maailman ensimmäinen kloonivauva olisi sairas tai vammainen, eikä luultavasti eläisi kovinkaan vanhaksi. Tällaisen monsterikloonin syntymä taas olisi sellainen shokki, että se saattaisi sysätä vastuullisen ja vakavankin kloonitutkimuksen vuosikausiksi umpikujaan. Muusta arvokeskustelusta puhumattakaan.

Valitettavasti tieteellä ei ole tapana odottaa. Sama kuin huippu-urheilun nykymoraalissa. Kaikki mikä osataan tehdä, tehdään. Ennemmin tai kohta sen jälkeen. Vanha kunnon teknologinen imperatiivi.

Kirjailijan mielikuvitusta kauhistuttavat keskustelut siitä, olisiko mahdollista valmistaa kloonivauva sairaan lapsen varaosapankiksi. Lisää yhtä sairaita ehdotuksia on varmasti tulossa.

Tekoelämä siis kolkuttaa ovillamme yhä vaativammin. Silloin kun tutkijat ryhtyvät solujen luojiksi, olemme jo perimmäisissä kysymyksissä. Mitä elämä pohjimmiltaan on? Mikä olikaan pyhää ja koskematonta? Missä on raja oikean ja keinotekoisen välillä?

Keinoelämä avaa uskomattomat uudet näköalat myös ihmisarvon loukkauksille. Ei ole mahdotonta sekään, että ihmiskunta tosiaan ajautuu siihen toistaiseksi vain sci-fi-leffoissa ja tietokonepeleissä kuviteltuun tilanteeseen, jossa meille synnytetään toisen luokan orjarotu likaisiin ja vaarallisiin töihin.

Ihmiskunta on viimeisten 150 vuoden aikana keksinyt ja kehittänyt monenlaisia asioita oman päänsä menoksi. Tulevien vuosikymmenten suurin keksintö voisi olla se, ettei niitä kaikkia ole pakko käyttää: imperatiivien huutomerkkien taivuttaminen moraalisiksi kysymysmerkeiksi.

Samaan aikaan yhteiskunnan mainostetuin arvoslogan kuuluu yhä vaativampana: jokainen huolehtikoon itsestään.

Esimerkiksi pyhän perheinstituution kannalta kuvaavaa on että monissa kodeissa ei ole enää keittiönpöytää; on vain baaritiski jonka ääreen jokainen pyrähtää aamuin illoin hotkaisemaan puolivalmisteensa sivuilleen vilkuilematta. On ylitöitä ja iltavuoroja ja kampanjoita ja projekteja ja harjoituksia ja pikaruokia. Kaikilla on oma rytminsä, omat terveystavoitteensa: äiti anorektikko, isä teknikko, lapsi vegaani-mystikko, ja nämä perheenjäsenet kiertävät toisiaan kuin taivaankappaleet; jonkinlainen vetovoimien tasapaino vallitsee, mutta kohtaamiset ovat yleensä pelkästään kohtalokkaita. Suomalaiset perhearvot? Raha ja kama; kännykkä, telkkari, tietsikka ja auto; uusinta mallia tietysti.

Toisaalta maailman muutosta voi ja täytyykin tietysti katsoa myös toiselta puolelta, muun maailman näkökulmasta: kun työt menevät kansallisrajojen yli kauas Kiinaan, kiinalaiset saavat työtä ja rikastuvat. Vaikkapa sitten tekemällä meille treenitossuja ja zumbarintaliivejä. Globalisaatio tasaa tuloja, mutta samalla se tasaa epävarmuutta ja kauhua maailman ihmisten kesken. Ne tunteet, joiden kanssa me rikkaiden maiden ihmiset nyt kamppailemme, ovat köyhien maiden kansalaisille vanhoja tuttuja.

Ne suurten ikäluokkien kapinalliset, jotka takavuosina vaativat oikeudenmukaisempaa maailmaa, eivät ehkä tulleet ajatelleeksi sitä, ettei oikeudenmukaisessa maailmassa tasata vain hyviä asioita; siellä tasataan kaikki asiat.

Viime vuosina olen ollut iloinen siitä, että maailmalla ja Suomessakin on monenlainen aktivismi ja muu eettinen pohdinta virinnyt uudestaan, kuin pitkän talviunen jälkeen. Kysellään rauhan, naisten ihmisarvon, eläinten oikeuksien, tekoelämän, kloonaamisen, maailman ja kulttuurien monimuotoisuuden perusteita. Puhutaan suvaitsevaisuudesta, puhutaan rajoista, puhutaan hyvästä elämästä.

Kun kaikki on kaupan, kaikki on kaupan. Eduskunnassa keskusteltiin pari vuotta sitten kiivaasti seksin ostamisen kieltämisestä, mutta monet kansanedustajat tuntuvat miettivän asiaa pikemminkin yrittämisen vapauden kuin ihmisarvon näkökulmasta. Bisnes must go on.

Ilotyttö on täsmälleen yhtä osuva sana kuin kunniamurha. Mitä iloa on itsensä myymisessä, mitä kunniallista vaimonsa tai tyttärensä murhaamisessa? Huora olisi sanana osuvampi, mutta kun siitä on tullut haukkumasana niin kuin suomenkielessä niin monesta naisten seksuaalisuuteen liittyvästä sanasta.

Seksin ostajalla ei suomenkielessä ole mitään erityistä nimitystä, saati sitten haukkumasanaa. Häntä voitaisiin hyvin kutsua turskaksi, kuten Ruotsissa, tai pitäisikö tilalle keksiä jokin Suomen sisävesillä yleisempi kalalaji, kuten simppu, ruutana tai nahkiainen?

Viime vuosina kukkaiskieli on alkanut takertua yhä useampien kurkkuihin, kun naiskaupan todellisuus on räväytetty kaikkien silmille. Ollaan aika kaukana päiväkahveista, geishoista tai punaisista lyhdyistä, kun Venäjältä tuodaan Lappiin bussillinen naisia, suljetaan heidät leirintäalueelle ja aletaan myydä yhdyntöjä. Samaa tapahtuu itärajan takana entisissä karjalaiskylissä. Isäni entisen lyseon ja tsasounan välissä on bordelli täynnä lettipäisiä nuoria tyttöjä joiden luokse kulkee suomalaismiesten katkeamaton jono. Se on mafiameininkiä, jonka asiakkaat - nämä tavalliset suomalaiset miehet - rahoittavat valkoista orjakauppaa. Tässä toiminnassa ihmisen - naisen - arvo on noin kaksikymmentä euroa kerta.

Samaan aikaan suomalaisnaisille suunnatuissa kosmetiikkamainoksissa uusin toistuva mainoslause on: olet sen arvoinen. Siis minkä? Shampoopullon, kosteusvoiteen, ripsivärin? Naisen ruumis on naisen ihmisarvon mitta myös median illusorisemmilla lihamarkkinoilla.

Länsimainen sivilisaatio ei ole muita parempi, mutta se lienee suurimman osan tämänkin lehden lukijoista synnyinsivilisaatio. Jos me itse emme usko siihen emmekä toimi sen puolesta, ei sitä tee kukaan muukaan. Silloin länsimaiset arvot joutuvat väistymään muiden, erilaisiin uskontoihin tai poliittiseen fundamentalismiin liittyvien arvojen tieltä. Se taas tarkoittaisi huonoa sellaisille asioille kuin yksilön oikeudet, demokratia, sananvapaus, uskonnon vapaus, taiteen vapaus, sukupuolten tasa-arvo: meidän tutut länsimaiset elämänarvomme.

Seuraava ihmiskunnan suuri sota on sota arvojen ja sivilisaatioiden välillä, ennusti jo 1990-luvulla amerikkalainen politiikan tutkija Samuel Huntington.

Kun me puhumme arvoista, joudumme väistämättä hämmentävien kysymysten äärelle. Poliittinen korrektius takerruttaa lauseen kurkkuun: esimerkiksi sellaisen, että kuinka pitkälle meidän täytyy suvaita suvaitsemattomuutta. Annammeko me vallan sellaisille, jotka eivät enää suostu antamaan sitä takaisin? Entä onko moniarvoisuus arvo? Miten käy kulttuurille, joka voittaa maailman, mutta kadottaa itsensä? Mitä ovat ne arvot, joita emme myy mistään hinnasta? Vieläkö me muistamme sen vai täytyykö sitä käydä kysymässä diktaattorien vankiloissa viruneilta? Vaclav Havelin ja Lennart Meren kaltaiset hahmot osoittavat, että itäeurooppalaisilla on meille jotain tärkeää kerrottavaa meistä itsestämme. Joskus arvet muistuttavat arvoista.

Missä menevät sinun rajasi? Mitä et tekisi mistään hinnasta?

Tässä ajassa, jossa aatteet ja viihdykkeet, fakta ja fiktio kieppuvat ympäri kuin lottopallossa, keskustelu on vaikeaa ja suuri osa tietoa pirstoutunut jonninjoutavaksi sisältöjen säläksi.

Tässä kohtaa elämässä minä olen valmis toimimaan sen puolesta, ettei yhtäkään kirjailijaa murhata siksi että hän on arvostellut johtajaa tai profeettaa, eikä yhtäkään toimittajaa vaienneta siksi että hän kertoo totuuden likaisesta sodasta, eikä yhtäkään naista kivitetä hengiltä siksi että hän on joutunut raiskatuksi - eikä lapsiamme jätetä kuljeksimaan kaduille, eikä vanhuksiamme hoidotta laitoksiin, eikä lääketieteen ja tutkimuksen haastavia eettisiä kysymyksiä paineta villaisella.