Terveydenhuollon panostuksille löytyy vastinetta (pääkirjoitus SLL 33/2002)
Tätä kirjoitettaessa median uutisanti ruotii valtiovarainministeriön julkistamaa ensi vuoden talousarviota, joka ei seisauta kenenkään verta lähtemällä lunastamaan odotuksia, joita siihen yleisesti ladattiin kansallisen terveysprojektin voimain päivinä. Eri ministerit yrittävät lypsää vielä jotain pientä omalle hallinnonalalleen viestiäkseen kansalaisille oman olemassaolonsa tärkeydestä. Terveydenhuollon yleiseen perusankeuteen tuovat kuitenkin valonpilkahduksen Kansanterveyslaitoksen koordinoiman ja kaikkien keskeisimpien terveysalan tutkimuslaitosten toteuttaman Terveys 2000 -tutkimuksen perustulokset, jotka julkaistiin jo kesän alussa (1). Tuoreiden tutkimustulosten vertaaminen 1970-luvun lopussa tehdyn Mini-Suomi-terveystutkimuksen vastaaviin tuloksiin antaa mahdollisuuden arvioida, mitä yli 30-vuotiaan suomalaisen terveydessä on tapahtunut 20 viime vuoden aikana.Suomalaisten terveyttä ovat tutkineet kattavilla väestöotoksilla sekä Kela että Kansanterveyslaitos säännöllisesti jo 1960-luvun puolivälistä alkaen. Tämänkertaiseen selvitykseen valikoitui kaikkiaan 65 terveyskeskuspiiristä runsas 8 000 tutkittavaa, joista lähes 90 % saatiin haastatelluksi. Tutkimusohjelmaan sisältyneeseen terveystarkastukseen osallistui vastaavasti lähes 85 % otoksesta. Suuriin massatutkimuksiin ja niiden tulosten yleistämiseen ja vertaamiseen aiemmin tai muualla saatuihin tuloksiin liittyy omat metodologiset ongelmansa, mutta näitä tuloksia parempaa tai luotettavampaa tutkimustietoa kansanterveydestämme ei ole. Niitä on oikeus käyttää sekä terveyspoliittisen keskustelun että eri organisaatioiden ja toimijoiden kehittämissuunnittelun pohjana.
Merkittävimpiä 20 viime vuoden aikana myönteiseen suuntaan kehittyneitä asioita on suomalaisten terveyden kohentuminen kokonaisuudessaan. Tämä päätulos ei ole pelkkä ”parin tähden” tilastomerkittävyys, vaan ihmiset myös subjektiivisesti kokevat olevansa terveempiä. Sepelvaltimotauti tappoi työikäisiä miehiä maassamme 1970-luvulla eniten maailmassa. Nyt sen yleisyys koko väestössä on vähentynyt. Siihen sairastuneita hoidetaan yhä useammin myös pallolaajennuksilla ja leikaten. Väestön verenpainetaso on laskenut, samoin seerumin kolesterolipitoisuus, vaikka onkin liian suuri vielä kolmasosalla väestöstä. Työkykyisyyden heikkenemistä aiheuttava selkäoireilu on vähentynyt. Hampaat ovat paremmassa kunnossa kuin aiemmin. Etenkin miesten työkykyisyyden säilyminen on kehittynyt myönteisesti. Vanhetessa selviytyminen elämän perustoiminnoista tietenkin heikkenee, mutta iäkkäiden toimintakyky on nyt kuitenkin huomattavasti parempi kuin 20 vuotta sitten.
Ehkä eniten arkipäivän puheista ja usein julkisuudessakin esitetyistä mielipiteistä poikkeava havainto oli mielenterveystilanteen pysyminen vakaana. Väestön kokemat stressioireet eivät ole lisääntyneet, eikä muukaan psyykkinen oireilu 20 viime vuoden aikana. Itsemurhat ovat vähentyneet vuodesta 1990 lähtien – lamakaudesta huolimatta. Tulos antaa miettimisen aihetta monelle lähinnä sormituntumalla näistä asioista puhuneelle.
Aivan kaikki ei kuitenkaan ole kulkenut kohti parempaa: sokeritaudin, astman ja naisten kroonisen keuhkoputkentulehduksen esiintyvyys on lisääntynyt. Viimemainittua varmasti selittää osaltaan naisten lisääntynyt tupakointi. Sairauksien riskitekijöistä merkittävä on suomalaisten nyt parisenkymmentä vuotta jatkunut lihominen. Suomalaisten viinanjuonti on kokonaisuutena keskieurooppalaista tasoa, mutta valitettavan humalahakuista. Suomalaisista miehistä kärsii alkoholismista noin 8 % ja naisista 2 %.
Olisi tietenkin lapsellista väittää kaiken nyt todennetun kansanterveyden myönteisen kehityksen johtuvan terveydenhuollosta. Kansanterveyttä ovat varmasti osaltaan edistäneet kohentuneet elinolot. Kuitenkin ensisijaisesti terveydenhuollon toimin on voitu vaikuttaa sairauksien vähenemiseen ja niiden hoidon tehostumiseen. Sairauksien mukanaan tuomat haitat hallitaan nyt olennaisesti paremmin kuin ennen.
Julkistetun tutkimuksen tulokset ovat yksiselitteinen vastaus niille päättäjille, jotka haluavat nähdä – toiset peitetymmin, toiset avoimemmin – hyvän terveydenhuollon ylläpitämisen vain länsimaiseen yhteiskuntaan kuuluvana välttämättömänä ”pehmoarvokuluna”. Sairaista, toimintakykynsä menettäneistä tai muutoin huono-osaisista kanssaihmisistä huolehtiminen on syvälle kansalaisten oikeustajuun käyvä yhteiskuntamoraalinen ja -eettinen kysymys, jonka merkitys ei ole hävinnyt nykyisellä normittomuuden ihanuuteen hurahtaneellakaan aikakaudella. Pystymme EU-maista kolmanneksi vähiten BKT:sta terveydenhuoltonsa kokonaismenoihin käyttävänä kansakuntana osoittamaan, että tämä panostus on tuottanut kansalaisten hyvinvoinnin mitattavaa lisääntymistä (2). Syksyn budjettipalavereissa päätetään pian vuoden 2003 julkisten rahojen käyttö ja myös linjaus siihen, riittääkö 20 viime vuoden aikana tapahtunut kehitys terveydenhuoltomme edelleen kehittämisen perusteeksi. Mikä lopulta on kansalaisen kannalta tärkeää julkista toimintaa taloudellisesti tiukempinakin aikoina? Jos kansalaismielipiteet ja julkinen keskustelu yleensä vaikuttavat mihinkään, niiden aika on nyt.
Kirjallisuutta
1 Terveys ja toimintakyky Suomessa. Terveys 2000 -tutkimuksen perustulokset. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B3/2002.
2 Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalakertomus 2001. STM (3.5.2002).
