Terveysmenot on taas arvioitu entäs sitten? (pääkirjoitus SLL 45/2001)
Kuntaliitto on julkistanut vuosittaisen maamme yhdentoista suurimman kaupungin terveydenhuollon kustannuksia koskevan selvityksen nyt viidennen kerran. Tulokset eivät yllätä. Helsinki piti perinteisen johtoasemansa edelleen: vuonna 2000 se käytti ikävakioituna terveydenhuoltoonsa – mukaan lukien sosiaalitoimen vanhusten kotipalvelu ja ympärivuorokautinen hoito – asukasta kohden 8 052 mk . Myös seuraavilla sijoilla on tuttuja: Oulu 7 075 mk, Vantaa 7 039 mk ja Jyväskylä 7 019 mk. Skaalan toisessa päässä on edelleen Lahti, joka selvisi 6 165 mk:n, Pori 6 399 mk:n ja Espookin 6 596 mk:n panostuksella asukasta kohden. Kaupunkien väliset erot ovat kieltämättä suuria.Kuntaliiton selvitys on perinteisesti valmistunut syksyllä – ilmeisen tarkoituksellisesti – kuntien talousarvioiden käsittelyn aikoihin. Asukaskohtaisista kuluista keskustellaan paljon ainakin niissä kaupungeissa, joissa menot ovat suuret. Perustiedon keränneeseen tutkijaryhmään on koottu kunkin kaupungin talousvastaavat, joiden työtä on ohjeistettu paikallisten virhelähteiden poistamiseksi. Rajautuminen suurimpiin kaupunkeihin pienentää vuosittaisesta satunnaisvaihtelusta aiheutuvaa virhettä. Tutkijoiden oma arvio, jonka mukaan tarkkuustaso voisi pysyä virhemarginaalissa 100–200 mk/asukas, tuntuu sinällään uskottavalta. Jos hyväksymme tämän, myönnämme samalla, että maan suurimpien kaupunkien terveydenhuollon kuluerojen takana on todellisia toiminnallisia tai muita eroja.
Laskelmat on tehty käyttäen suoraa ikävakiointia perusväestönä kaikkien kaupunkien yhteinen väestöpohja. Menettely lienee ainoa järkevä tapa uskottavien kaupunkien välisten vertailujen tekemiseksi. Vakioimattomiakin menoja kannattaa kuitenkin katsoa, kertovathan ne sen konkreettisen summan, joka kussakin kaupungissa on todella kyseisenä budjettivuonna kulunut terveyspalveluihin. Etenkin Turku, Pori ja Kotka, vieläpä Helsinkikin maksoivat todellisuudessa ikävakioitua lukua tuntuvasti enemmän terveydenhuoltonsa kuluja. Oulussa, Vantaalla ja Espoossa väestö on keskimäärin nuorta ja todelliset maksuun menneet kulut/asukas olivat esimerkiksi Vantaalla ja Espoossa vain noin 5 500 mk/asukas. Tilanne avaa julkisuudessa huomiotta jääneen kunnallispolitiikan näkökulman: jos nämä kaupungit pystyvät säilyttämään esimerkiksi elinkeino- ja asuntopolitiikallaan nykyisen asukasrakenteen, niiden terveydenhuolto maksaa tästä syystä myös tulevaisuudessa vähän. Ja ylipäänsä vähemmän, kuin mihin voidaan minkään kaupungin terveydenhuollon omilla säästöjärjestelyillä päästä.
Terveydenhuollon kulujen kehitys viime vuosien aikana vaihtelee kaupungeittain. Kustannukset ovat deflatoinninkin jälkeen nousseet neljän viime vuoden aikana joka vuosi selvimmin Helsingissä, lievemmin Turussa, Tampereella ja Espoossa. Oulu, Kuopio ja Lahti ovat taas painaneet kuluja alas vuosi vuodelta. Muiden säästötoimet ovat onnistuneet toisina vuosina paremmin, toisina huonommin. Keskimääräisesti vasta vuoden 2000 deflatoitu menotaso saavutti 1987 tason. Kehityksestä voinee tuskin vetää muuta johtopäätöstä kuin sen, että terveydenhuoltoa ei ole siunattu ns. löysällä rahalla.
Helsingin terveydenhuoltomenojen korkea taso mietityttää varmasti myös muita kuin helsinkiläisiä itseään. Uudenmaan pienten kuntien lähes pysyvä kauhistuksen aihe on ajatus joutua esim. HUS-järjestelyjen kautta Helsingin menojen maksumieheksi. Työnantajana kaupunki ei ole koskaan antanut työntekijöilleen asiasta julkista synninpäästöä. Kustannuksilla on syyllistetty terveydenhuollon työntekijöitä ja etenkin sairaanhoitoa johtavia lääkäreitä. Lähtöoletuksena on ajatus, että korkeiden kulujen takana olisivat vain ja ainoastaan huonot järjestelyt ja palvelutuotannon tehottomuus.
Kuntaliiton tutkijat eivät itse lähde selvittelemään, mistä vuosi vuodelta todentuvat asukaskohtaiset terveydenhuollon menoerot voisivat johtua. Kun nämä tutkimuksen tärkeimmät johtopäätökset jäävät kaupunkien kyvyiltään tunnetusti kirjavien päättäjien murheeksi, tutkimuksen viestiä ja ennen kaikkea sen käyttömahdollisuuksien rajoitteita ei välttämättä tulkita oikein. Hyvän ja tarpeellisen tutkimuksen tuloksista tulee helposti ”totuus”, jolla on hyvä mojauttaa vastakkaisen mielipiteen edustajia päähän!
Vähin, mihin korkeimpia kuluja maksavien kaupunkien tulisi ryhtyä, on jatkoselvittelyt, mistä niiden ja pari tonnia halvemmalla per asukas terveyspalvelunsa järjestävien kaupunkien erot johtuvat. On syytä myöntää ketään erikoisesti syyttelemättä, mikäli kustannuserojen aiheuttajiksi osoittautuvat ns. hyväksyttävät tai jopa tietoisesti päätöksenteossa tavoitellut syyt. Pidetäänhän usein sormituntumalta näinä syinä esimerkiksi todellisia kaupunkikohtaisia eroja asukkaille tarjottavien palvelujen määrässä ja laadussa, eroja hintatasossa, henkilöstöpolitiikassa, palkkaratkaisuissa tai rakennusratkaisuissa. Näiden selvitysten jälkeen käteen jäävät puhtaat kaupunki- tai laitoskohtaisista toimintakulttuureiden eroista johtuvat kustannuserot, joiden hyväksyttävyys on poliittisen päättäjän kussakin kaupungissa punnittava.
Kaupunkien terveysmenojen selvittely on ilman muuta yksi parhaimpia Kuntaliiton organisoimia hankkeita. Mallia voisi laajentaa myös muille julkisten toimintojen sektoreille. Selvitysten hyöty jää kuitenkin rajalliseksi, jos tutkittujen organisaatioiden toiminnassa tuloksiin ei reagoida muutoin kuin mapittamalla raportit hyllyyn tomuttumaan.
TAITO PEKKARINEN
