Uutta terveyspolitiikkaa entä mielenterveys? (pääkirjoitus 20/2002)
Kansallista projektia terveydenhuollon tulevaisuuden turvaamiseksi ja valtioneuvoston siitä tekemää periaatepäätöstä on arvioitu toistaiseksi hyvin vähän mielenterveysnäkökulmasta. Periaatepäätös rahoituksen lisäämisestä näyttää lupaavan hyvää myös mielenterveyspalveluille. Ennaltaehkäisyn ja kuntoutuksen painottaminen on arvokasta. Ehdotukset hallinnon tehostamiseksi ovat järkeviä, joskaan eivät mene kovin pitkälle. Henkilöstön koulutuksen parantaminen on tarpeen, samoin tarve lisätä koulutusmääriä näyttää väistämättömältä, mutta merkitsee melkoista haastetta opetuksen kehittämiselle. Hoitotakuun toteuttaminen parantaa hoidon saatavuutta, mutta vain siinä tapauksessa, että tarve tunnistetaan ja pystytään kohtaamaan.Miltä mielenterveyspalvelujen tulevaisuus näiden suunnitelmien valossa tarkemmin katsottuna näyttää? 90-luvulla toteutettu alasajo on kaikille tuttua ja mielenterveyspalvelujen epätyydyttävä tila on todettu useasti ja monelta taholta. Sen yleinen merkitys ja käytännölliset vaikutukset ovat jääneet valtakunnallisella tasolla kuitenkin vieraiksi ja ennen kaikkea puutteellisesti analysoiduiksi. Välitöntä hoitoa toteuttavien sairaansijojen kuormitus on tällä hetkellä epätarkoituksenmukaisen korkea. Potilaita voidaan käsitellä vastaanotto-osastoilla vain sen verran kuin välttämättömyys vaatii, mutta harkiten tehdyt hoidon toteutukset ja maltilla laaditut kuntoutussuunnitelmat ovat harvinaisuuksia. Avohoito, minne vastuu palveluiden toimivuudesta on siirretty, ei kykene tätä tehtävää hoitamaan potilasruuhkan vuoksi sen enempää erikoissairaanhoidossa kuin perusterveydenhuollossakaan. Psykiatrista työtä tekevän henkilökunnan ylikuormittuminen on tosiasia ja lääkäripula julkisissa psykiatrisissa palveluissa pahenee.
Psykoosipotilaiden pitkäaikaishoito on ulkonaisesti kunnossa. Potilaiden psykososiaalinen toimintakyky on kuitenkin heikentynyt viime vuosina, heidän somaattinen terveytensä on huonontunut ja neuroleptiannokset suurentuneet, joten psykososiaaliset toimenpiteet ovat korvautuneet lisääntyneellä lääkehoidolla.
Masennuspotilaiden määrä on noussut palvelujen kysynnän kasvaessa. Myös yhteiskunnallisesta kilpailusta poispudonneita ja syrjäytyneitä on tullut lisää. Lääkehoidon tehostumisesta huolimatta työkyvyttömyys masennusdiagnoosilla on yleistynyt 90-luvun aikana. Lisätekijänä on usein samanaikainen persoonallisuushäiriö. Mielenterveyshäiriöihin liittyvään ylikuolleisuuteen ei ole toistaiseksi kohdistettu toimenpiteitä. Itsemurhakuolleisuudessa on tapahtunut onneksi vähän laskua. Itsetuhokäyttäytyminen on kuitenkin monen erilaisen tekijän summa ja puhtaasti lääketieteelliset syyt selittävät siitä vain osan. Uudet masennuslääkkeet ovat vähäisen toksisuuden vuoksi turvallisempia eikä niillä voi käytännössä tehdä itsemurhaa toisin kuin vanhoilla. Uusien ja vanhojen lääkkeiden kliinisessä tehossa ei kuitenkaan ole kovin suuria eroja. Kun alueelliset erot itsemurhakuolleisuudessa maan sisällä voivat olla jopa kaksinkertaisia, psykososiaalisilla tekijöillä ja niistä riippuvalla elämänuskon säilymisellä on edelleen suuri osuus itsemurhalukujen vaihtelun selittäjinä.
Projektissa on lähdetty siitä, että mielenterveyspalvelut kehittyvät muiden toimintojen mukana. Mielenterveyspalvelut mainitaan rahoituksen ja avohoidon kehittämisen kohdalla, samoin käsiteltäessä erikoislääkäripulaa. Avohoidon kehittäminen voi tällä järjestelyllä jäädä kuitenkin toiveeksi, koska rahoitusta ohjaavat mekanismit puuttuvat. Kehittäminen sinänsä ei vielä takaa laadullisten ja elämänotetta tukevien parannusten toteutumista. Koulutuksen lisääminen tukee henkilökunnan jaksamista, mutta ilman muita samanaikaisia ja ongelmiin suoraan kohdistuvia toimia sen merkitys voi jäädä pieneksi. Ajatuksena hoitotakuun kirjaaminen myös mielenterveyslakiin on hyvä. Se ei kuitenkaan riitä ratkaisemaan mielenterveyspalvelujen ongelmaa, koska palvelujen tarve jää usein tunnistamatta ja kynnys hoitoon on liian korkea. Suunnitelmasta syntyy vaikutelma, että 90-luvulla tutuksi tullut kehitys, eli voimavarojen absoluuttinen tai suhteellinen siirtyminen psykiatriasta muuhun terveydenhuoltoon, tulee todennäköisesti jatkumaan.
Mielenterveyspalvelut ovatkin vaikeassa tilanteessa siksi, että teknologinen edistys suuntaa voimavarat pääosin muualle terveydenhuoltoon. Palvelujen järjestämiseksi olisi siis etsittävä uusia ratkaisuja. Projektissa on esitetty mielenterveyden avopalvelujen järjestämistä seudullisena toiminnallisena kokonaisuutena. Voitaisiinko tässä mennä askel pidemmälle ja luoda kokonaan itsenäiset mielenterveysalueet? Rahoitus voitaisiin rakentaa erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon niistä voimavaroista, jotka nykyisinkin kohdennetaan mielenterveyspalveluihin. Yhdellä budjetilla vastattaisiin kaikista julkisen terveydenhuollon mielenterveyspalveluista laitoshoito mukaan lukien. Toimintaa ohjaavassa hallinnossa tulisi olla edustettuina kaikki keskeiset mielenterveyspalveluja tuottavat ja kehittävät tahot. Väestövastuulliset palvelut ja eriytyneet psykiatriset toiminnat voitaisiin velvoittaa nivellettäviksi perusterveydenhuoltoon ja vastaavasti erikoissairaanhoitoon. Mielenterveyspalvelujen edelleen jatkuva suhteellinen alasajo olisi nyt pysäytettävä ja alan tietotaidon soveltamiselle käytäntöön olisi luotava paremmat edellytykset. Mielenterveys on voimavara, josta on pidettävä jatkuvasti huolta.
JOHANNES LEHTONEN, KARI PYLKKÄNEN
