– Supersuorittajan palkkana on ylirasitus, stressi ja poissaolevuus, jotka kaikki ovat pois perheeltä ja eritoten lapsilta, varottaa Jari Sinkkonen lääkärivanhempia.

Jari Sinkkonen on arvostettu lastenpsykiatri, mutta myös kolmen lapsen isä.

Hänellä pitäisi siis olla eväitä omaankin vanhemmuuteensa yllin kyllin. Mutta kuinka hän arvelee onnistuneensa lastensa kasvatuksessa? ”Koulutukseni ja teoreettinen tietämykseni on vaikuttanut olemiseeni isänä ja kasvattajana melko vähän, tietoisesti ei juuri koskaan”, hän vastasi kysymykseen vuonna 2008 kirjassaan Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun.

Lasten tarvitsemista rajoista on tullut melkein kasvatushokema. Sinkkosen mielestä rajoja tarvitsevat myös lääkärivanhemmat.

− Usein lääkäreillä on mahdoton halu olla hyödyksi ja avuksi potilaille, jopa niin, että heidän on vaikea erottaa työ- ja vapaa-aikaa toisistaan. Ihmisen sitoutumisessa työhönsä pitäisi olla joku tolkku ja oma rajallisuus olisi hyvä tajuta. Paljonko voi venyä, sitä kannattaa miettiä, Sinkkonen sanoo.

Supersuorittajan palkkana ovat ylirasitus, stressi ja poissaolevuus, jotka kaikki ovat pois perheeltä ja eritoten lapsilta.

Lääkärikoulutukseen hakeutuu tietysti monenlaisia nuoria, mutta joukossa tiivistyy silti runsaasti ahkeruutta, kuuliaisuutta ja koulussa pärjäämistä. Kun tähän lisää vielä lääkäriprofession ­yhteiskunnallisen glorian, joka näkyy ykkössijoina eri ammattien arvostuslistoissa, on korvaamattomuuden ansaan helppo mennä.

Jari Sinkkonen arvelee, että lääkärien siloista kuvaa häiritsee – ja samalla ­tekee houkuttelevaksi – luulo, että ­ammatissa ansaitaan rahaa kuin suokuokalla nostellen. Ei pidä paikkaansa, hän sanoo, ja toteaa, että moni lääkäri ­ansaitsee palkkansa oloissa, joiden vääristymät voi nähdä vasta kun on niistä vapaa. Sinkkonen on.

− Esimerkiksi sairaala­byrokratiassa ja -hallinnossa on sisäänrakennettua sadismia, jotain suorastaan saatanallista, ­joka oikeuttaa sen pahan olon, jossa ­yksilöt siellä elävät, Sinkkonen puuskahtaa.

Mitä minä haluan?

Ura ja huippupaikat eri­toten vaativat ­ihmiseltä nykyään paljon. Tämä on arkirealismia, Jari Sinkkonen toteaa. Jos lääkäri haluaa näyttävän uran kanssa samaan kauppaan perheen ja lapsia, on pakko pyöritellä ja kuulostella.

− Tarkoitan sitä, että lapsen tai lasten vanhemmat etsivät ratkaisuja, joiden kanssa voidaan elää. Vanhemman pitää kysyä ­itseltään, mitä ­minä haluan, mitä puolisoni haluaa ja ­järjestää asiat niin, että toiveita ja pyrkimyksiä saadaan ­sovitettua yhteen. Erilaisia ratkaisuja on, kuten osa-aikatyö tai lyhennetty työaika, mutta niitä ­pitää käyttää.

− Totta kai se on hurja kysymysvyyhti, kun pohditaan vaikka, kuinka lapsille riittää aikaa, jos koko perhe lähtee toisen vanhemman tutkijapestin takia ­ulkomaille, tai jos uusi työ vaatisi paljon päivystämistä. Ei ole muuta mahdollisuutta kun istua puolison kanssa alas ja miettiä asioita.

Mitä teen, kieltäydynkö uudesta haastavasta työstä, koska lapset ovat vielä pieniä? Vai otanko työn vastaan silläkin riskillä, että huomaan myöhemmin sen vieraannuttaneen minut lapsista? Näihin kysymyksiin ei ole patenttivastauksia.

Sinkkosen omassa perheessä asiat järjestettiin aikanaan niin, että puoliso jäi useaksi vuodeksi kotiin hoitamaan lapsia. Jari-isä oli töissä ja erikoistui. Järjestely oli perinteinen, mutta tehtiin tasa-arvoisesti, Sinkkonen vakuuttaa. Palattuaan työelämään psykologivaimo suoritti kolme terapiakoulutusta ja on kirjoittanut useita kirjoja. Jari Sinkkonen kannustaa varsinkin lääkäri-isiä rohkeuteen elämänvalinnoissaan.

− Miettikää, uskaltaisinko olla vaikka vuoden työstä poissa? Viihtyisinkö tilanteessa, jossa vauva tai lapsi on koko ajan iholla? Jaksaisinko? Kuinka monta kertaa elämässäni minulla on tämä tilaisuus?

Ne harvat isät, jotka ovat jääneet kotiin lastensa kanssa, ovat ­oppineet sen minä myös äidit joutuvat oppimaan: lasten kasvatus ja hoito on kovaa työtä, jossa vaaditaan monenlaisia taitoja. Rahaa ei tule, mutta hiekkaisia halauksia ja kuolaisia pusuja saa silloin tällöin.

Jari Sinkkonen muistaa lastensa pikkulapsivuodet hyvin.

− Apulaislääkärin palkalla elettiin, ja se oli ­aikaa, jolloin meillä syötiin leivän päällä juustoa tai makkaraa, mutta ei molempia. Se oli kuitenkin meille sopiva ratkaisu, jota emme ole katuneet tippaakaan.

Lapsi elää ajasta

Lapsen perheelle aiheuttamia materiaalisia kustannuksia on laskettu monin ­tavoin, mutta lasten janoama kallein hyödyke on immateriaa: vanhempien ­aikaa.

− Kun lapsilta kysytään, mitä he ha­luavat perheeltä ja yhteiseltä ajalta, vastaus on usein, että sitä että ollaan vaan, Sinkkonen muistuttaa.

Vanhemmuuteen kuuluu velvollisuus kasvattaa ja ohjata lasta kohden elämää tavalla, joka kunnioittaa yksilön kykyjä ja ominaisuuksia. Ja ohjauksen kohteena pitäisi olla nimenomaan se todellinen lapsi, joka vanhemmilla on. Erittäin sallittu ja suositeltava mielikuva täydellisestä jälkeläisestä täytyy ennen pitkää vaihtaa lapseen, joka ei ehkä olekaan maailma kaunein ja viisain. Sitäkin rakkaampi hän silti voi olla. Jotta lapsen oppisi tuntemaan, tarvitaan aikaa. Ehkä yhdessä vietetty aika on myös lääke siihen, että vanhempi ymmärtää kerta kaikkiaan, mitä tarkoittaa se, ettei lapsi ole hänen jatkeensa.

− Lapset tarvitsevat vanhempiensa ­aikaa myös vielä nuoruusiässä! Meillä on selvästi vallalla varhaisen itsenäistymisen kulttuuri, jossa lapsen oletetaan pärjäävän itsenäisesti asioissa, joihin hänen ikänsä ei vielä riitä. Lapsi ei itsenäisty ennen aikojaan, ellei hänelle panna sitä taakkaa.

Ihmeellinen työnantaja

Uutta kirjaa valmisteleva Jari Sinkkonen oli juuri kuullut uudelta isältä tarinan, jota oli saanut kaiken nähneen asian­tunti­jankin liikuttumaan.

− Esimies oli vannottanut synnytykseen mukaan lähtevää isää, että hänen täytyy pitää huoli siitä, että vaimo saa synnytyksessä riittävän kivunlievityksen. Lisäksi ­tämä miespuolinen pomo oli neuvonut tulevaa isää pysymään riittävän pitkään kotona vaimonsa tukena, mies ei saisi tulla takaisin työhön liian aikaisin.

Sinkkonen kysyy, kumpi sitouttaa ihmisen paremmin työpaikkaansa, tällainen kohtelu vai se, että vanhemmilta kysellään naama nurpallaan, että taasko teille tulee lapsia ja eikö se toinen vanhempi joutaisi jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta.

Työpaikoilla on ollut pienoista yritystä tehdä perheellisten elämästä hieman helpompaa. Hyvänä esimerkkinä mainitaan herkästi yritykset, jotka palkkaavat työn­tekijöilleen hoitajan kotiin lapsen sairastuessa. Hmmm, aprikoi asiantuntija ja ­sanoo, että vieraan ihmisen tupsahtaminen kotiin näissä tilanteissa ei ehkä silti ole lapsen kannalta paras ratkaisu.

Hyvä työyhteisö, jossa on riittävästi ­väkeä, pystyy joustamaan, vaikka vanhemmat eivät joka hetki pystyisi antamaan työlle 110:tä prosenttia. Sosiaalinen pääoma, me-henki, kantaa, varsinkin jos työyhteisöllä on tajua vaikkapa siitä, kuinka ohikiitäviä lapsuusvuodet ovat.

− Surullista on, että organisaatioiden hallinnoissa ymmärretään huonosti työryhmien ja -yhteisöjen merkitys. Ihmisiä siirrellään kuin palikoita paikoista toiseen ja rikotaan hyvin toimivia rakenteita, Jari Sinkkonen toteaa.

Liisa Koivula
kuva: Mikko Käkelä

Lue koko juttu perjantaina 4.5. ilmestyvästä Lääkärilehdestä.