- Tyypin 1 diabetes on hyvä esimerkki siitä, millaisia haasteita nykyaikaisella lääketieteellä on edelleen merkittävienkin sairauksien tutkimisessa. Varsinainen villakoiran ydin on yhä löytämättä, tiivistää professori Timo Otonkoski.

Tyypin 1 diabeteksen syntymekanismista tiedetään vuonna 2020 paljon nykyistä enemmän, ennustavat tutkijat. Sairauden ehkäisemiseen on silti matkaa. Millainen rooli on suomalaisella tutkimuksella? Kolme tutkijaa kertoo Lääkärilehdessä oman näkemyksensä.

Professori Timo Otonkoski: Kantasoluissa mahdollisuus

”Tyypin 1 diabetes on hyvä esimerkki siitä, millaisia haasteita nykyaikaisella lääketieteellä on edelleen merkittävienkin sairauksien tutkimisessa. Vaikka taudin kehittymisestä tiedetään runsaasti erillisiä yksityiskohtia, varsinainen villakoiran ydin on yhä löytämättä", kertoo professori Timo Otonkoski HYKS:n Lastenklinikasta ja Biomedicumin kantasolukeskuksen molekyylineurologian tutkimusohjelmasta. Hän näkee tiedon karttumisen johtavan eriytyneisiin hoitoihin ja ehkäisykeinoihin.

"Näiden tiedossa olevien detaljien määrä on varmasti vuoteen 2020 mennessä kasvanut räjähdysmäisesti. En silti ole erityisen optimistinen sen suhteen, että tiedon lisääntyminen johtaisi seuraavien kymmenen vuoden aikana sairauden saamiseen hallintaan. Mutta ihmeitähän tapahtuu.

Eikä tyypin 1 diabeteksen puhkeamisen taustalta luultavasti koskaan löydykään yhtä, yleispätevää selitystä. Sen sijaan tietomäärän kasvaessa opitaan tuntemaan erilaisia sairauden puhkeamiseen johtavia tapahtumakulkuja.

Näin diabeteksen hoito ja myös yritykset ehkäistä sitä muuttuvat yhä fragmentaarisemmiksi. Tässä valossa vuonna 2020 käytössä saattaa siis hyvinkin olla uusia keinoja, jotka auttavat ratkaisevasti joitakin yksittäisiä potilaita.

Tyypin 1 diabeteksen varsinainen hoitohan on tavallaan harvinaisen yksinkertainen kuvio: elimistöön on saatava sieltä puuttuva insuliini. Tähän tarkoitukseen on kehitetty teknisesti yhä hienostuneempia laitteita, kuten insuliinipumppuja.

Silti tyypin 1 diabeetikkojen hoitotasapainot ovat pitkään junnanneet paikoillaan. Tekniikan kehittyminen ei siis tunnu konkretisoituvan parempina tuloksina. Selitys on inhimillisessä tekijässä. Insuliinin optimaalinen annostelu nojaa edelleen potilaalle itselleen hyvin raskaaseen omahoidon toteutukseen.

Vasta kun insuliinin korvaaminen ei edellytä ihmisen omaa panosta, voivat hoitotasapainot kohentua radikaalisti. Kehon ulkopuolinen keinohaima olisi siis tällä puolella seuraava todellinen läpimurto.

Toinen, ehkä vielä merkittävämpi mahdollisuus on biologisissa hoidoissa. Elinluovuttajilta saatujen saarekesolujen siirroista on jo saatu lupaavia tuloksia. Seuraava askel olisi tuottaa siirrettäviä soluja laboratorio-oloissa kantasolulähtöisesti.

Tämän sektorin edistys perustutkimuksen tasolla on lupaavaa, mutta menetelmää ei ole vielä voitu testata ihmisillä. Jonakin päivänä hoitojen tuloksena voisi olla se, että siirretyt saarekesolut toimisivat vaikkapa kyynärvarressa insuliinia erittäen.

Elitistisiä nämä tällaiset menetelmät väistämättä olisivat. Mutta hyvinkin kallis hoito tietysti kannattaisi, jos sen avulla voitaisiin välttää komplikaatiot ja elinikäinen insuliinihoito.

Hyöty ja Knip: Ulkoiset tekijät tarkentuvat

"Ympäristötekijöiden tunnistaminen edistäisi myös suoraan taudin ehkäisyä. En pidä mahdottomana, että kymmenen vuoden päästä on olemassa ainakin yksi ympäristötekijöiden vaikutukseen perustuva diabetekselta suojaava hoito, sanoo Tampereen yliopiston biolääketieteen ja virologian professori Heikki Hyöty.

Professori Mikael Knip Helsingin yliopistosta on samoilla linjoilla. "Uskoisin meidän vuonna 2020 tietävän yhä enemmän erityisesti niistä ulkoisista tekijöistä, jotka ovat mukana tyypin 1 diabeteksen synnyssä. Tältä alueelta varmaa tietoa on nimittäin toistaiseksi aika vähän", hän toteaa.

Mari Vehmanen
kuva: Mikko Käkelä

Lue koko juttu perjantaina 28.10. ilmestyvästä Lääkärilehdestä.