Keskussairaaloiden uusi elämä

Nykyään potilasliikenne kahden keskussairaalan välillä on lähes tuntematon käsite.

Olen varmasti profiloitunut aiemmissa kirjoituksissani (mm. Tietotekniikka, renki vai isäntä?) enemmän epäkohtien esiin tuomiseen kuin korjausehdotuksiin. Siksipä nyt alkaa ajatusleikki siitä, miten uudistaisin päivystystä ja erikoissairaanhoitoa.

Mallissani nykyiset kakkostason päivystävät sairaalat jatkavat operatiivistä päivystystään, koska joka tapauksessa niissä jatkuu konservatiivinen päivystys, ja laadukas konservatiivinen päivystys edellyttää myös muuta toimintaa. Huonolaatuinen päivystys johtaa siihen, että kyky tehdä laadukasta hoidon arviota romahtaa. Sen seurauksena osaa hoidon tarpeessa olevista ei tunnisteta ja nykyistä suurempi osa lähetetään jatkohoitoon turhaan. Huono hoidon arvion osuvuus yhdessä lisääntyvien kuljetuskustannusten kanssa ei johda toivottuun tuottavuustavoitteeseen.

Päivystävien keskussairaaloiden välillä pitää olla myös keskinäinen työnjako, eikä vain työjako akselilla keskussairaala-yliopistosairaala. Naapurisairaaloista toisessa voisi olla laadukas neurologian päivystys ja toisessa kattava kardiologian päivystys. Toisessa osaamisen vahvuus olisi urologia ja toisessa gastrokirurgia. Nykyään potilasliikenne kahden keskussairaalan välillä on lähes tuntematon käsite. Tämä kuitenkin parantaisi hoidon saatavuutta ilman, että kaikissa sairaaloissa pitäisi tehdä kaikkea. Potilaiden sijaan päivystysaikaan voisivat välillä liikkua myös ammattilaiset. Naapurisairaalan kirurgi voisi tulla leikkaamaan toisen sairaalaan potilaan ilman, että ensihoidon niukkaa kapasiteettia käytettäisiin potilassiirtoihin, jotka varsinkaan huonolla kelillä eivät ole riskittömiä.

Päivystysasetuksen yleisten päivystysvaatimusten sijaan voisi olla toimenpidekohtainen luettelo vaikkapa siitä, minkälaisia operaatioita urologiselle päivystyspotilaalle on keskussairaalassa voitava tehdä. Tämä olisi resursoinnin kannalta paljon järkevämpää kuin nykyinen, monen sairaalan osalta ylimitoitettu päivystysasetus, jossa ei ole otettu kantaa siihen, mitä päivystyksessä tehdään.

Keskussairaaloista pitäisi tehdä hallinnollisesti nykyistä paljon yksinkertaisempia toimintaorganisaatioita. Kaikenlaisen suunnittelutyön ja esimerkiksi erilaisten ohjeistusten laatimisen pitäisi tapahtua joko erva-alueilla tai jopa valtakunnallisesti. Tähän saakka kaikki Suomen parikymmentä keskussairaalaa ovat laatineet samoja erikoisalakohtaisia ohjeitaan samoin kuin turvallisuus- ja lääkehoito-ohjeitaan itse, ja kuluttaneet siihen aivan käsittämättömän määrän resursseja. Kahden sairaalan yhteisohjeet tai yhteiset lomakkeet ovat olleet harvinaisempia kuin saimaannorppa. Tosin norppia sentään on olemassa.

Erva-alue voisi olla organisaatio, jossa keskussairaalan klinikka on ylemmän organisaation alaosasto. Ainakin pienten erikoisalojen virat voisivat olla yhteisvirkoja, jolloin keskussairaaloista poistuisi ostopalveluiden tarve ja pienten erikoisalojen toiminta ei olisi niin haavoittuvaista kuin se nykyään on. Taloushallinto ja vastaavat toiminnat voisivat olla yhteisiä.

Sairaaloiden konkreettinen organisaatiotason verkostoituminen hyödyttäisi sekä potilaita että ammattilaisia. Se vähentäisi sitä pyörän uudelleen keksimistä, jota terveydenhuolto nyt on pullollaan. Se vähentäisi tarpeettomia potilassiirtoja. Se myös vähentäisi tarvetta uusien suurien mammuttiyksikköjen perustamiseen uusine hallintohimmeleineen ja massiivisine rakennushankkeineen. Ja mikä parasta: tämän uudistuksen hyödyt saataisiin jalkautettua nopeasti, toisin kuin kaiken sekoittavan soten, jonka hyödyt parhaimmillaankin näkyvät vuosien kuluttua, jos silloinkaan.

Heikki Laine

Kirjoittaja on anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Mikkelin keskussairaalassa.