Olemmeko kokonaan unohtaneet oman maan edun?

Ostamme sadoilla miljoonilla ja jopa useilla miljardeilla tietojärjestelmiä maamme ulkopuolelta sen sijaan, että maksaisimme niiden rakentajille ja kehittäjille Suomessa.

Valmius ja varautuminen ovat monella yhteiskunnan sektorilla itsestäänselvyys. Suomessa on ainakin ollut viljojen varmuusvarastot. Polttoaineita ja muuta kriittistä materiaalia varastoidaan ainakin valtion perustoimintojen ylläpitoon. Fimea velvoittaa sairaaloiden apteekkeja varastoimaan lääkkeitä ja nesteitä ja myös valvoo tätä pilkuntarkalla neuvostobyrokratialla.

Siksi onkin hyvin omituista, että kukaan ei ainakaan julkisuudessa ole nostanut varmuusvarastoinnin piiriin esimerkiksi sellaista yhteiskunnan kannalta kriittistä asiaa kuin terveydenhuollon tietojärjestelmät.

Olemme saaneet lukea viime aikoina Helsingin Sanomista Apotin käyttöönotosta ja järjestelmään liittyvistä ongelmista HUS:ssa. Samankaltaisia ongelmia on toki muidenkin terveydenhuollon tietojärjestelmien kanssa. Rinnakkaisia järjestelmiä on paljon eivätkä ne keskustele toistensa kanssa.

Monet järjestelmät hidastavat käytännön työn tekemistä. Digiloikan sijaan olemme nähneet enemmän raihnaisen potilaan töpötyskävelyä. Yhtä kaikki potilaskertomukset kattavaa lääkejärjestelmää ei eri ohjelmiin saada ilmeisesti seuraavaan vuosituhanteen.

Silti – kaikesta kiusallisuudestaan huolimatta tuo edellä oleva on toiminnallista ongelmaa, joka on ainakin teoriassa korjattavissa.

Tietojärjestelmien varmuus, valmius ja niihin liittyvä kansallisuus on unohtunut kokonaan näistä järjestelmistä puhuttaessa. Pyhän ja rikkomattoman kilpailutuksen seurauksena ostamme sadoilla miljoonilla ja jopa useilla miljardeilla järjestelmiä maamme ulkopuolelta sen sijaan, että maksaisimme niiden rakentajille ja kehittäjille Suomessa.

Eikä se vielä mitään. Vuosittaiset ylläpitokulut tai oikeammin järjestelmien käyttöoikeusvuokrat ovat viiden vuoden aikana samanlainen menoerä kuin järjestelmien hankinta. Ja kaikki tämä virtaa suurille kansainvälisille tietotaloille samaan tapaan ja yhtä katkeamattomasti kuin suojeluraha mafialle.

Valtava määrä veronmaksajien ja kuntien rahaa on näin ollen pysyvästi poissa omasta maastamme. Olemmeko kokonaan unohtaneet oman maan edun – toisin kuin lukuiset muut maat?

Vieläkin ongelmallisempaa on mielestäni se, että kansalliseen turvallisuuteen ja yhteiskunnan perustoimintoihin liittyvien tietojärjestelmien kova ja salattu ydin on maamme rajojen ulkopuolella ja varmasti myös pysyy siellä. Samaan aikaan kun Fimean tarkastajat laskevat sairaaloissa tippapussien määriä, meidän kriittisen tietojärjestelmien "varmuusvarastot" ja hallinnointi ovat tuhansien kilometrien päässä. Tämä ei näköjään liikuta näköjään ketään, vaikka olisi paljon parempi syy tarkastajan kouristeluun kuin kymmenen puuttuvaa tippapussia.

Pakko kysyä: Olemmeko me sinisilmäisiä hölmöjä? Milloin meidän kriittisiä tietojärjestelmiämme varmuusvarastoidaan?

Kirjoittaja on anestesiaylilääkäri Mikkelin keskussairaalassa ja Lääkäriliiton valtuuskunnan jäsen.