Havahdumme turvallisesta hallinnan illuusiostamme, jossa kaikki menee pääosin hyvin, vasta kun jotain menee pieleen.

3-vuotias kummipoikani jätti sormensa hissin oven väliin ja purskahti riipaisevaan huutoitkuun. Sylissä lohdutettavana posket kyyneleitä noruen hän parkui mutristunein huulin: “En halua enää olla ihminen!” Tuo pienen ihmisen kärsimyksestä noussut eksistentiaalinen tuska liikutti minua: ihmisen osa on alusta asti ennalta-arvaamaton, joskus epäreilu ja ankarakin. Pojan isoäiti lohdutti rauhoittunutta lapsenlastaan virnistäen: “Pettymys päivässä pitää psykiatrin loitolla.” Puhaltelin pieniä sormia ja mietin miten tavallisessa hyvässä arjessamme elämme omissa kuplissamme eräänlaisessa haavoittumattomuuden harhassa. Havahdumme turvallisesta hallinnan illuusiostamme, jossa kaikki menee pääosin hyvin, vasta kun jotain menee pieleen.

Kun elämän sujuvuudesta tulee oletus, meillä on hallinnantunne ja koemme pystyvyyttä ja turvaa, mutta unohdamme usein arvostaa sitä. Toisaalta, jos vastoinkäymisiä ja pettymyksiä osuu kohdalle liikaa, elämä voi alkaa tuntua täysin hallitsemattomalta, jopa pelottavalta, toivottomalta tai turhalta.

Oma kuplani on usein poksahtanut todistaessani potilaiden epäreiluja kohtaloita: joskus ihmisten tarinoissa ei ole nähtävissä mitään oikeudenmukaista. Kuudennen vuoden lääketieteen opintojen yhteydessä vierailimme saattohoitokodissa tapaamassa siellä olevia potilaita. Purkutilaisuudessa moni kandi totesi nuorten, 20–40-vuotiaiden, saattohoitopotilaiden määrän yllättäneen. On kuplaa koetteleva kokemus nähdä samanikäisen tekevän kuolemaa. Samaan aikaan käsitämme, että vaikka seuraisimme sitä ihan läheltä, emme voi ymmärtää, miltä tuntuu käydä jotain sellaista läpi ja miten elämä voi olla niin epäreilua. Opettajana toiminut erikoislääkäri käsitteli tilannetta taitavasti jakamalla erään edesmenneen potilaansa viisaat sanat: “Ei meille kenellekään ole luvattu pitkää elämää. Ihmiselämät ovat erimittaisia. Osa ei koskaan hedelmöity, osa kuolee kohtuun, osa kuolee lapsena, osa nuorena. Osa elää vanhaksi, mutta sitä ei voi pitää itsestäänselvänä.”

Vaikutuin tästä realistisesta oivalluksesta, joka viiltävässä rehellisyydellään osoitti oman haavoittumattomuuden harhani ja kuplan, jossa elän. Ymmärsin, etten ymmärrä. Tuntui vapauttavalta astua elämää hallitsemaan ja käsittämään pyrkivän yli-ihmisen roolista riisuttuun, vajavaiseen osaan ja tunnustaa: elämää ei lopulta voi eikä kuulu hallita, sitä kuuluu elää ja ottaa vastaan.

Kuvatessani elämän sattumanvaraisuutta, epävarmuutta ja epäreiluutta ja niiden tiedostamisesta syntyvää eksistentiaalista tyhjiötä diplomi-insinööri-ystävälleni hän kuunteli minua tarkkaavaisesti ja validoi tuskailuani. Lopulta hän sanoi: “Oletko koskaan ajatellut, että vaikkei siltä vaikuttaisi, ehkä kaikki, mitä meille elämässä tapahtuu, on parasta, mitä meille olisi voinut tapahtua?”

Mykistyin. Noin optimistinen asenne ilman naiiviudenmuruakaan hämmensi. Me tiedämme valtavasti elämästä – ja kuitenkin lopulta niin vähän. Siitä, mistä emme tiedä emmekä ehkä koskaan saakaan tietää, oletamme, uskomme tai olemme uskomatta. Onko sillä lopulta väliä, onko kärsimyksellä merkitys, elämällä tarkoitus tai käykö kaikki lopulta hyvin muutoin kuin ihmisen mielialan, elämänhalun ja -asenteen ylläpidossa? Psykiatri Viktor Frankl on kirjoittanut, että ihmisen ei tule kysyä elämältä sen tarkoitusta, vaan elämä kysyy sitä ihmiseltä. Me itse annamme elämällemme, sen iloille ja kärsimyksille, tarkoituksen. Tästä näkökulmasta diplomi-insinööriystäväni oli mielestäni valinnut oivan katsomuksen.