Suru-uutinen arkkiatrin kuolemasta saavutti lääkärikunnan elokuussa. Monen kokeneen kollegan uralla on ehtinyt olla vain yksi arkkiatri – Risto Pelkonen. Monissa kirjoituksissa on kuvattu upeasti, miten arvokkaasti hän edusti ammattikuntaamme. Näihin kokemuksiin ja muistoihin on ollut helppo yhtyä.

Minut oli valittu opiskeluiden alkutaipaleella Tampereen lääkäripäivien vastuukandiksi. Meille vastuukandeille järjestettiin tutustumisretki Kuopioon paikallisille lääkäripäiville. Seisoskelin luentopäivän jälkeen kollegoita odottamassa kongressipaikan ulkopuolella. Joku hieman vanhempi kollega käveli luokseni ja kysyi: ”Kuule, tiedätkö missä on taksitolppa?”. Vastasin, että en tiedä. Siinä hetkessä tajusin, että kysyjä oli arkkiatri Risto Pelkonen. Paluubussimatkalla muistelin monta kertaa miettineeni, että tämäkö oli elämäni ainoa kohtaaminen arkkiatrin kanssa kasvotusten. Hän kysyi yhden kysymyksen – ja minä en edes tiennyt mistä saa pirssin.

Kuten ihminen yleensä – vähänpä tiesin tulevasta. Vaikkei seuraavakaan kohtaaminen vielä suuren suuri tyylisuoritus ollut itseltäni. Olimme Tampereen lääkäripäivien iltajuhlassa kurssikaverini kanssa. Buffetruokajono oli valtaisan pitkä. Koska rikos on vanhentunut, niin uskallan tunnustaa, että saatoimme puolivahingossa hiukan kiilata ruokajonossa. Kyllä meitä vähän hävetti, mutta sitten tarjoutui tilaisuus hyvittää syntimme.

Nimittäin, valtavassa väentungoksessa näimme arkkiatrin, joka etsi katseellaan loputtoman pitkällä näkyvää jonon perää. Huomasimme tämän ja ehdotimme, että arkkiatri voisi tulla eteemme eikä hänen tarvitsisi kärvistellä pitkiä aikoja jonossa. Siinä sitten otimme arkkiatrin kanssa ruokaa yhdessä. Meillä vähän posket punoitti – osittain häpeästä, koska olimme etuilleet – ja osittain jännityksestä, koska saimme jutella arkkiatrin kanssa hetken aikaa.

Hermostuksissamme sähläsimme siinä kaikenlaista: viimeisenä silauksena voideltu leipä putosi voipuoli alaspäin kaverini kengänkärjelle ja jäi siihen kiinni. Kaverini alkoi tehdä kurkipotkumaisia liikkeitä, jotta leipä irtoaisi ja minä kannustin voimakkaasti. Arkkiatri katsoi meitä ja sanoi lempeästi ymmärtäen: ”Säilyttäkää aina tuo poikamaisuus.”

Vuosien varrella pääsin oikeasti tutustumaan arkkiatriin varsin hyvin. Teimme hänen ehdotuksestaan sinunkaupat jo vuosia sitten. Siksi tohdin tässä kutsua häntä myös etunimellä. Risto osallistui aina lääkäreiden valatilaisuuksiin ja hänen puheensa nuorille lääkäreille olivat kerta kerralta niin voimakkaita ja puhuttelevia, että jokainen yliopiston juhlasalissa kuunnellut varmasti tunsi jonkinlaisia väristyksiä.

Äärimmäisen voimakas yhdistelmä lääkäriprofession arvotusta, nöyryyttä elämän – ja kuoleman – edessä sekä kollegiaalisuuden korostamisen merkitys vaikeina hetkinä ovat jättäneet minun mieleeni maiseman, josta koitan pitää kiinni. Tätä viestiä yritän välittää myös tuleville lääkärisukupolville.

Risto. Arkkiatri Risto Pelkonen, opetuksesi ja viisautesi elävät lääkärikunnassamme. Ehkä tärkein viisautesi lääkäriydestä oli se, että muistaisimme aina miksi tätä työtä teemme: potilaidemme parhaaksi.

Nämä sanasi ovat jääneet erityisesti mieleeni: ”Aina emme voi parantaa mutta aina voimme lohduttaa.”