Lääkärin työssä tärkeintä on potilaiden auttaminen ja sairauksien parantaminen. Etenkin yliopistosairaalan kampusalueella kuulee usein sanottavan, että tämän rinnalla yhtä merkityksellistä on myös opetus ja tutkimus. Ja juuri siitä syystä, että ne palvelevat lopulta kaikki samaa tarkoitusta – potilaiden parasta.

Yhtenä päivänä viikossa poliklinikallani on lastentautiopin kurssilla olevia kandeja. En ikinä ajattele, että kaikkien pitäisi olla erityisen kiinnostunut juuri minun valitsemasta erikoisalasta mutta korostan aina, että jokaisen lääkärin on hyvä oppia ne tärkeimmät asiat joka sektorilta, jotta pärjäisi vaativassa yleislääkärin työssä.

Joskus on toki myös haastavia hetkiä.

Kun pienessä huoneessa on lapsiperhe ja monta kandia kerralla, tuntuu että kaikki jäävät herkästi liian vähälle huomiolle. Lapsen silmin katsottuna nämä tilanteet voivat olla erityisen jännittäviä.

Motivoitunut opiskelija janoaa oppia – ei tentissä pärjäämisen vuoksi – vaan siksi, että hän haluaa hoitaa potilaansa mahdollisimman hyvin. Usein myös perheet kokevat, että on arvokasta, kun heidän lapsensa asiaan perehtyy useampi lääkäri. Parhaimmillaan asioiden perusteellinen selittäminen palvelee siis sekä potilaita että mukana olevia opiskelijoita.

Huippuhetkiä ovat ne, kun huomaa miten lahjakasta lääkärisukupolvea meille on kasvamassa. Hiljattain katsoimme kandien kanssa lapsipotilaan tutkimustuloksia. Eräs opiskelija kyseenalaisti yhtä selostamaani keuhkofunktiotutkimuksen yksityiskohtaa. Päädyin tarkistamaan tämän – varsin syvällisen detaljin – ja toden totta: fiksu kandi oli kirjansa lukenut häkellyttävällä tarkkuudella ja oli tismalleen oikeassa. Sen sijaan, että olisin ollut harmissani oman muistini epätäydellisyydestä, olin aivan haltioissani tämän kandidaatin tiedollisen osaamisen tasosta.

Opetustyö pitää siis mielen virkeänä – ja egon nöyränä – kuten totta kai myös potilaiden kohtaaminen. Usein opetuspolin lopuksi kysyn mukana olevilta kandeilta tulisiko vielä jotain kysyttävää mieleen. Hiljattain yksi mainio nuori mies vastasi: ”Noh, ei enää mitään aiheeseen liittyvää. Mutta pakko sanoa, että äijällä sairaan coolit sneakerit!”.

Opetus oli ollut siis tyhjentävä – tai sitten huomio oli keskittynyt aavistuksen toissijaisiin seikkoihin. Yhtä kaikki – minulle jäi tunnelma, että olen scenessä. Ja sellainen tunne se vasta on jotakin.