Kommentti Suom Lääkäril 2026;81:e49862, www.laakarilehti.fi/e49862

Terveisiä Garowesta!

Heidi Wikström

Olen takavuosina työskennellyt viikosta pariin kuukauteen -pituisina jaksoina kriisialueilla Afrikan ja Arabian niemimaan alueella. Viimeisimmästä reissusta on jo vuosia aikaa, ja tuntui nostalgiselta lähteä taas pois tutusta ja turvallisesta. Tai niin ajattelin, nimittäin ennen lähtöäni kohti Somalian Puntmaata luin ulkoministeriön matkustustiedotteen, jossa kehotetaan välttämään kaikkea matkustamista koko Somalian alueella. No, Jemenistä sanotaan: poistu välittömästi maasta, ja siellähän olin jo ollutkin, joten tämähän ei siis olisi kovin paha. Tuleva reissu olisi kuitenkin erilainen kuin aiemmat siksi, että nyt en lähtisi minkään järjestön edustajana, vaan ihan yksityishenkilönä.

Somalian keskushallinto hajosi sisällissotaan 1990-luvun alussa ja ensimmäiset pakolaiset tulivat silloin Suomeen Neuvostoliiton kautta. Asuin tuolloin Vantaalla, ja somalipakolaisia oli alueella paljon. Muistan, että kotoutuminen ei sujunut suoraviivaisesti. Tulijat olivat traumatisoituneita, tulivathan he konfliktin keskeltä, suomen kieli oli vaikeaa ja kulttuurimme hyvin erilainen kuin heidän lähtömaansa. Tulijat pyrkivätkin säilyttämään oman identiteettinsä ja jopa eristäytymään suomalaisesta yhteiskunnasta. Lapset saattoivat olla perheensä ainoita luku- ja suomenkielentaitoisia.

Uusi sukupolvi

Usein vaikutelma mistä tahansa asiasta jää ihmismielessä menneisyyteen. Vähän samaan tapaan, kuin keski-ikäinen pitää kiinni nuoruutensa kampaustyylistä, valtaväestön käsitykset vähemmistöryhmistä voivat jäädä jälkeen todellisuudesta. Sitten 90-luvun on kasvanut uusi somalinsuomalaisten sukupolvi, jotka ovat, ainakin jos ajankäytöllisesti asiaa mitataan, enemmän suomalaisia kuin somaleja.

Viime keväänä sattui niin, että Abdiwahid Alibeto, vuosien takainen erikoistuvani Peijaksen sairaalasta, otti yhteyttä. Hän oli tässä välillä valmistunut urologiksi ja perustanut toisen somalinsuomalaisen kirurgin, Mohamud Adenin, kanssa sairaalan Garoween, Puntmaan itsehallintoalueelle. He sanoivat tarvitsevansa sairaalassa senioritukea pyrkiessään luomaan siitä eurooppalaisin standardein toimivan yksikön alueelle, jossa sellaista kipeästi kaivataan. Tällä hetkellä potilaat, joilla on siihen mahdollisuus, hakeutuvat vaativampaan erikoissairaanhoitoon ulkomaille, usein Intiaan. Minä lähdin siis kolmen viikon reissulle.

En ole elänyt sodan jälkeisessä Suomessa, mutta se tuli mieleeni paikan päällä. On paljon aloja, joille tarvitaan innokkaita kehittäjiä turismista terveydenhuoltoon. Somaliassa jälleenrakentaminen sisällissodan jälkeen ei ole ollut yhtä suoraviivaista ja nopeaa kuin Suomessa aikoinaan. Siellä käydään edelleen sotaa sekä Al Shabaabia että Isistä vastaan ja näiden läsnäolo huonontaa turvallisuutta.

Kunnolliseen terveydenhuoltoon ei suurimmalla osalla ihmisistä ole pääsyä, saati sitten kirurgiaan, joka on terveydenhuollon pyramidin huippu muuallakin. Hyvillä standardeilla toimivalle sairaalalle on tarvetta. Somali European -sairaalalta puuttuu olennaisimmista erikoisaloista tällä hetkellä psykiatria ja neurologia.

Etenkin psykiatria on vaikea asia; täytyisi löytää henkilö, jolla on riittävä lääketieteellinen osaaminen, kielitaito ja ymmärrystä traumataustaisista potilaista. Myös lähes kaikilla muilla erikoisaloilla tarvitaan lisätukea ja sitten on tietysti materiaalit. Etenkin leikkaussali- ja tehohoitotoiminta on vielä puutteellista. Kuka maksaa kaiken? Tätäkin on pohdittava, kun tavoitteena on hoitaa vähävaraisiakin potilaita.

Vaikuttava näky

Oli vaikuttavaa nähdä kahden nuoren kirurgin alkuun polkaisema sairaalaprojekti. Se on vielä alkutaipaleella, eikä helppo. Ei ole ongelmatonta pitää kiinni vaikuttavan hoidon standardeista paikassa, jossa luottamus terveydenhuoltoon on huono ja potilaiden koulutustausta on usein matala. Ne, joilla on varaa, ovat tottuneet ostamaan sitä mitä haluavat ja toisilla taas ei ole varaa mihinkään. Usein potilaat tulevat etsimään hoitoa vasta sairauden edettyä pitkälle.

Yritän auttaa projektissa jatkossa sen mitä osaan. Toivottavasti saamme mukaan muitakin innokkaita suomalaisia terveydenhuollon asiantuntijoita.

Näkemäni sairaalaprojekti on toivoa herättävä aikana, jolloin on paljon vastakkainasettelua ja maahanmuutosta ja pakolaisuudesta puhutaan Suomessa usein painottaen sitä, mitä hyötyjä ja haittoja näistä meille on. Pakolaisuudesta puhuttaessa puhe painottuu ymmärrettävästikin haittoihin. Pakolaisethan määritelmän mukaisesti tulevat hädän keskeltä ja väistämättä rasittavat vastaanottavia yhteiskuntia.

On kuitenkin niin, että länsimaiksi kutsutut maat ovat pitkään riistäneet matalamman kehitystason maita kolonialismilla, joka yhä jatkuu luonnonvarojen ja työvoiman riistona. Kehitysapu on kehitetty tätä epäsuhtaa paikkaamaan, mutta se taitaa olla kuin laastari avomurtumaan. Ajattelen niin, että on aina parempi, jos ihmiset omaehtoisesti auttavat itse itseään.

Siispä on hienoa nähdä, että jotakin hyvää liikkuu meiltä kehittyvien maiden suuntaan: suomalainen yhteiskunta on pystynyt kouluttamaan vaikkapa somalinsuomalaisia, joiden identiteetti on kahdessa maassa ja jotka voivat viedä meiltä saamaansa tietoa ja taitoa takaisin lähtömaahansa.

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.

Kirjoittaja

Heidi Wikström

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkärilehden työpaikat