Keskustelu lääkärien koulutusmääristä käy vilkkaana. Lukuja on saatavana monesta lähteestä ja tulkinnat vaihtelevat.

Lääkäreitä on mielestäni tarpeeksi ja koulutusmääriä nostettu riittävästi. Aina jossain on pulaa ja toisessa paikassa ei. Allokointi on vaikeaa ja pakottaminen huono ratkaisu.

Esimerkiksi lisääntynyt osa-aikaisuus vaikuttaa tarvittavien lääkärien määrään. Toisaalta virkojen puute perusterveydenhuollossa antaa väärän kuvan terveyskeskuslääkärien todellisesta tarpeesta. Vaikea taloustilanne ei salline isoa koulutusmäärän nostoa. Koulutettavien määrä on jo kasvanut kotimaassa, lisäksi ulkomailla opiskelevien määrä on noussut. Ulkomailta valmistuneita on jo kolmannes tuoreista kollegoista.

Perusterveydenhuollossa erikoislääkäreitä on vain kolmasosa. Erikoislääkäreistä alkaa olla pulaa myös erikoissairaanhoidossa. Tarvetta on, mutta pikaratkaisua ei ole. Nuoret kollegat hakevat haluamalleen alalle pääsääntöisesti niin kauan, kunnes saavat paikan. Turhat pullonkaulat erikoistumispaikkojen saatavuudessa eivät edesauta pulaan, päinvastoin erikoistuminen viivästyy.

Kotimaassa kurssit ovat suuria ja käytännön työn harjoittelu vaikeutunut, ei pelkästään suurten kurssien vuoksi vaan myös hyvinvointialueiden säästöjen vuoksi. Harjoittelupaikkoja ei ole, sillä hyvinvointialueet tarjoavat aiempaa vähemmän amanuessipaikkoja.

Työllistyminen onnistuu vielä, mutta miten sujuu työteko?

Valmiudet työelämään jäävät opintojen aikana vajaiksi. Meidän on hyväksyttävä se tosiasia, että yliopiston jälkeen tarvitaan vielä tukea ja ohjausta työssä. Siinä säästäminen ei ole järkevä ratkaisu. Jos terveysasemalla ei ole lääkäriä joka päivä, ei siellä voi olla ohjattavana tai kouluttautumassa. Lomautettu lääkäri ei ohjaa.

Mitä järkeä on siis vaatia lisää koulutuspaikkoja, jos nykyisiäkään ei pystytä kouluttamaan?

Suomessa opiskeleville tulee taata tarvittavat harjoittelupaikat jo opintojen aikana. Myös ulkomailta tuleville kollegoille pitäisi pysytä tarjoamaan myös harjoittelupaikkoja, jotta he voisivat rauhassa perehtyä suomalaiseen työkulttuuriin ja – tapoihin sekä terveydenhuoltojärjestelmäämme.

Kollegiaalisuutta tarvitaan, jotta kaikki saavat tarvitsemaansa tukea ja ohjausta, niin kandeina kuin laillistettuina, riippumatta siitä mistä yliopistosta ovat lähtöisin.