Virka on vaikea käsite. Tähän johtopäätökseen olen tullut kuluneiden parin vuoden aikana terveydenhuoltoa luottamusedustajan ja edunvalvojan lasien läpi katseltuani. Puhumme työsopimuksista tilanteissa, joissa ei ole kyse sopimuspohjaisesta työstä. Vetoamme sovittuun, vaikka valtaosin teemme työmme tehtäväämme määrättyinä – joskin suostumuksemme antaneina. Esimerkkejä riittäisi, mutta tässä kirjoituksessa keskityn kliinisten opettajien asemaan kahden palvelussuhteen välillä.

Viran hyvin lyhyt oppimäärä. Julkisen työnantajan palveluksessa työskentelevät lääkärit ovat valtaosin viranhaltijoita. Hoidamme virkaa, joka on perustettu tuottamaan yhteisön kannalta olennaista palvelua ja tehtävää. Olemme joko vakinaisessa virkasuhteessa tai sijaistamme määräaikaisesti kollegaa, joka viran varsinaisena haltijana on syystä tahi toisesta estynyt virkaansa hoitamaan. Ei ole tavatonta, että sijaistaminen kestää määräyskirjan ja vuoden toisensa perään.

Sivuviran lyhyt oppimäärä. Kliiniset opettajat toimivat kahden palvelussuhteen yhdistelmässä, yliopiston toimessa ja sairaalan virassa. Puhdasoppisesti päätoimi (100 %) on yliopistolla ja siihen on liitetty sivuvirka sairaalaan. Lääkärisopimus tuntee ilmiön ja hinnoittelee sivuviran palkkion 35 % arvoiseksi vastaavaa vaativuustasoa tekevän erikoislääkärin uraporraspalkasta.

Onpa sopimuksessa oma henkilökohtaisen lisän määräyskin sivuviralle. Sivuvirka mahdollistaa toiminnan palvelujärjestelmässä, mutta sivuviralle ei ole määriteltyä työaikaa. Yliopiston tehtävää hoidetaan vuosityöaikana. Akateemista vapautta, ainakin paperilla.

Matalikolle ajautuminen. Yliopiston kliinisen opettajan toimia on tarpeeseen nähden liian vähän. Järjestelmä paikkaa vajetta rahoittamalla opetustyöhön lääkäreitä, enemmän kuin sivuvirkoja on. Resepti alkaa jakamalla yksi kliinisen opettajan toimi kahdeksi. Seuraavaksi paisutetaan kliinisen opettajan 35 % sivuvirka vaikkapa 75-prosenttiseksi ja liitetään se toiseen alussa jaetuista toimista. Paisumista odotellessa tullaan haastaneeksi ymmärrys pää- ja sivutyön käsitteestä. Sitten otetaan jälkimmäinen opettajan toimen puolikas ja liitetään siihen osa-aikainen 75 % erikoislääkärin virka.

Ja avot, yhdestä on tullut kaksi, samoin opetusvastuin ja kliinisen työn velvoittein. Henkilökohtaisen lisän käyttäytymisen eroavuuksista esimerkin tilanteissa saa kurssin jyrkempään kulmaan. Samat kuoret, eri rauta sisällä.

Karille ajo. Hyvinvointialueet aloittavat. Henkilöstöhallinnon rooli vahvistuu silmin nähden. Sitten ryhdytään jakamaan Lääkärisopimuksen sopimusvarallisuutta järjestelyerien muodossa. Lähtöhetkellä samaa 75 % osuutta vastaavan vaativuustason uraporraspartaan palkasta nauttivien kollegoiden palkat erkanevat.

Toisen palkka nousee, toisen ei – koska sivuviran palkkio on 35 %, eikä ole perustetta maksaa sopimusta korkeampaa korvausta. Yhdenaikaisesti keksitään osa-aikaisen viran prosentin olevan synonyymi työajalle ja ryhdytään ehdottelemaan työajan seurantaa. Vettä uhkaa tulla enemmän kuin ehtii äyskäröidä.

Pelastusliivit vai ankkuri? Yliopistojen mahdollisuuksia lisätä kliinisen opettajan toimia tarvetta vastaavaksi voi epäillä, mutta ratkaisuna se olisi loogisin.

Mikä ratkaisu sitten lopulta onkin, sen tulee olla samaa työtä tekevien kollegoiden kesken reilu ja aikaa kestävä. Tulevien kollegoidemme laadukas koulutus ei saa kärsiä kömpelöstä byrokratiasta. Henkilöstöhallinnoissa on ymmärrettävä motivoituneiden opettajien rekrytoinnin edellyttävän kliinisen työn tasoista korvausta ja edes akateemisen vapauden rippeitä. Kummankin työnantajan tulee tunnistaa yhteistyön edut.

Yliopistollisilla hyvinvointialueilla on koulutuksen myötä rekrytointivaltti, jos toisaalta yliopisto kuittaakin rahat yhdessä koulutetusta valmistuvasta lääkäristä. Yhteistyötä tekevät työnantajat saavat toivoa, ettei Senaatintorin kupeesta lennä ankkuria, ainakaan sellaista, jossa lukee ”peruskoulutuksen aloituspaikkojen nostaminen” – se kun menisi pohjasta läpi.