Kun mitkään sanat eivät riitä
Pari päivää sitten Venäjä on hyökännyt Ukrainaan. Hersonin kaupunki on vallattu. Väitöskirjaoppilaani isä on kaupungin lastensairaalan ainoita kirurgeja, ja valtaajat partioivat sairaalassa. Puhelinyhteys on surkea. Empaattiset työtoverit kyselevät perheen tilannetta, oppilaani on epätoivoinen. Kysymyksetkin ovat liikaa. Kokoonnuimme ryhmäläisten kanssa ja sovimme: ”Keskustellaan vain, jos hän itse haluaa puhua”.
Kun hän sitten puhuu, maan tilanne repeää eteemme kaikessa karmeudessaan. Nuorimmat yksi vuorollaan vetäytyvät taka-alalle kyynelsilmin. Koko ryhmä suree. Sovitaan, että tavataan ja jutellaan, heti aamulla. Heti kun on tarve. Oveni on auki.
Venäläistaustaisten tutkijoitteni hahmot kutistuvat. He ovat sotaa vastaan, järkyttyneitä, heitä hävettää.
”Joka päivä jonkun elämä voi romahtaa.”
He kokevat kantavansa otsassaan leimaa: hyökkääjävaltion kansalainen. Erilaisia ongelmia ilmaantuu. Heidän luottokorttinsa eivät enää toimi, tilit on jäädytetty. ”Kuinka lähetän rahaa vanhemmilleni?” ”Sukulaiseni on Venäjän armeijassa ja joutuu rintamalle, vaikka olemme alkuperältämme ukrainalaisia. Hän sotii perhettään ja ystäviään vastaan”. ”En uskalla enää puhua venäjää lainkaan, ihmiset tuntuvat tuomitsevan.” ”Jos en osallistu kotimaani vastaiseen kampanjointiin aktiivisesti, ajatellaan, että olen sodan puolella. Mutta jos osallistun, en voi mennä Venäjälle tämän hallinnon aikana, enkä enää näkisi vanhempiani”. Silti osa valitsee aktivismin.
Ukrainalainen opiskelijani lopettaa venäjän, äidinkielensä, puhumisen ja siirtyy käyttämään pelkästään ukrainaa ja englantia.
Ryhmässäni on tutkijoita 11 eri maasta. Myös pari vuotta sitten huolet olivat suuria, erilaisia. Koronavirus sairastutti sukulaisia kaukana Suomesta. Intialaisen senioritutkijan läheisistä moni sairastui vaikeasti yhtä aikaa. Kun hän lopulta sai yhteyden kotiinsa, hän kuuli, että isä oli ihmeen kautta päässyt hoidettavaksi teho-osastolle, vaikka sairaalapaikat olivat täynnä. Isä pelastui, eno kuoli.
Toisen vanhempi oli lääkärinä sairaalassa, johon virtasi huonokuntoisia potilaita, eikä lääkkeitä ollut. Kun vanhempi itse sairastui, oppilaani oli huolissaan. ”Hän on asentanut itselleen suonensisäisen nesteytyksen ja hoitaa itseään kotona. Sairaalaansa hän ei uskalla mennä. Siellä kuollaan”.
Pari ulkomaista ryhmäni tutkijaa pelkäsi koronatartuntaa niin, että he eristäytyivät. Yli puolen vuoden ajan puhelinsoitto heille kuului joka-aamuisiin rutiineihini. ”Mitä kuuluu? Oletko saanut nukuttua? Oletko yhtään käynyt ulkona? Onko sinulla ruokaa?” Soittorutiini alkoi, kun etätyöaikana tajusin, etten ollut kuullut toisesta yli viikkoon eikä hän vastannut puhelimeen. Koputin ovelle, pelkäsin pahinta. Huojennuin, asunnosta kuului liikettä. Oviaukossa oli kalpea, laihtunut ihminen. ”Jutellaan hetki, sopiiko? Luuletko, että auttaisi jos järjestäisin ajan työterveyteen? Heillä on myös etätapaamisia.” Kotikäyntejä kertyi COVID-aikana useita. Jaoimme ryhmässä vastuita, pidimme yhteyttä toisiimme.
Korona on ohi, mutta sota jatkuu. Joka päivä jonkun elämä voi romahtaa.
Ryhmänjohtajan työ on totisesti ollut viime vuosina kokonaisvaltaista ihmisten hyvinvoinnista huolehtimista. Vastaan heistä, olenhan itse heidät kutsunut Suomeen. Mikään koulutus ei kuitenkaan ole voinut valmistaa tällaiseen.
Kaikesta huolimatta olemme tehneet ja julkaisseet hyvää tiedettä, hakeneet apurahoja ja saaneet niitä. Olemme iloinneet onnistumisista, vauvojen syntymistä, häistä. Yhdessä olemme ihmisiä toisillemme, emme kansalaisuuksien erottamia.
Katson uutisia. Huokaan ja laitan viestin. ”Toivottavasti israelilaiset ystäväsi ovat kunnossa.” ”Kiitos kun viestit. Olen surun murtama”, vastasi tutkijani.
