Neljän vuoden puheenjohtajapestini on loppusuoralla. Olin terveyskeskuslääkäri jo silloin kun minut valittiin ja olen sitä edelleen (vaikkakin juuri nyt palvelen Sotainvalidien Veljesliiton Kyyhkylän kuntoutussairaalassa). Näinä puheenjohtajavuosinani olen parhaani mukaan (ehkä naiviuteen asti) koettanut säilyttää neutraliteetin sillä tavoin, että en ole edustamassa yhtä lääkäriryhmää varsinkaan toista porukkaa vastaan, vaan nimenomaisesti olen pyrkinyt olemaan koko ammattikunnan ja samalla koko terveydenhuollon asialla. Nyt kun olen jättämässä puheenjohtajan tehtävän ja liiton valtuuskunnan vaalitkin on juuri käyty, aion lausua muutaman subjektiivisen käsityksen perusterveydenhuollosta; samalla kuitenkin vilpittömästi koen, että nämä näkemykset ovat sekä potilaan, sairaalakollegan että veronmaksajan parhaaksi.

Päivälehdissä on raportoitu erikoissairaanhoidon kustannusten kasvusta. Lääkäriliiton omat selvitykset osoittavat myös sen, että lääkäripako julkiselta sektorilta kasvaa. Pahimpina alueina näkyvät Lapin ja Itä-Suomen terveyskeskukset. Erikoissairaanhoidon radiologia, silmätaudit ja psykiatria ovat jo aiemmin tunnettuja karkualueita. Kuntaliiton selvitykset kertovat erikoissairaanhoidon toimintamenojen kasvaneen tänä vuonna 4 % viime vuoden vastaavaan aikaan nähden (HS 13.11.2000), lähetteitä keskussairaaloihin on tullut 3,8 % enemmän ja aluesairaaloihin 6,9 % enemmän edelliseen vuoteen verrattuna. Samaan aikaan päivystyskäyntien määrä on kasvussa.

Mikkelin maalaiskunnan Korpikosken kylän näkökulmasta asia on selvä. Fiksut, koulutetut potilaat vaativat enemmän kuin ennen ja lääketiede tarjoaa yhä enemmän. Näihin kahteen asiaan ei ole mahdollista eikä järkevää edes yrittää jarrutustoimenpiteitä. MUTTA, kun terveyskeskukset tyhjenevät lääkäreistä, syntyy merkittäviä lisäkustannuksia. Mikäli terveyskeskusten päivävastaanotot eivät vedä, tulevat potilaat ilta- ja yöpäivystykseen. Jos yleislääkäripäivystys ei pelaa, hakeutuvat potilaat sairaaloiden ensiapupisteisiin. Kun terveyskeskukset eivät kykene edes kansantautien määräaikaistarkastuksiin, on turha kuvitella minkään erikoisalan jälkitarkastusten tai kontrollien siirtämistä perusterveydenhuoltoon.

Jotta erikoissairaanhoito voisi toimia kunnolla, kustannustehokkaasti, mielekkäästi ja laadukkaasti, olisi hoidon porrastuksen oltava kohdallaan. Seulonta, potilaiden perustutkimukset ja oikea-aikainen lähettäminen ja myös jatkohoitojärjestelyiden eli hoitoketjujen on oltava kunnossa. Jos terveyskeskukseen jaetaan lääkärinaikoja kerran kuussa ja jos päivävastaanottojen ruuhkautuminen vuotaa reseptin uusimiset ja krooniset sairaudet iltapäivystyksiin, niin on turha kuvitella hallinnollisten määräysten, laatuohjelmien tai koulutuksen ratkaisevan asiaa. Perusterveydenhuollon miehityksen (naisituksen) on oltava kunnossa, jotta edes teoriassa erikoissairaanhoito ja päivystys voisivat keskittyä niihin tehtäviin, joihin ne on suunniteltu.

Omalääkäri, väestövastuulääkäri, työterveyslääkäri tai yksityislääkäri on avainhenkilö sairaanhoidossa. Ei ole mahdollista ajaa kustannustehokasta terveydenhuoltoa, ellei avopuoli ole kunnossa, ja se taas ei ole mahdollista, ellei yleislääkärin työtä arvosteta ja jopa palkita. Erikoissairaanhoidon puolella niin juniorit kuin senioritkin haluavat keskittyä erikoisosaamista vaativiin tehtäviin. Se ei tosiaankaan ole mahdollista, ellei avopuolen päivystys ja arkinen vastaanotto ole riittävästi resurssoitu niin työntekijöiden määrän kuin laadunkin suhteen. Mitä pätevämpi lääkärijoukko toimii sairaalan ulkopuolella, sitä mielekkäämpää ja tuloksekkaampaa on myös sairaalakollegoiden työ.

Tämä on mielestäni ydinkysymys, kun jälleen kerran kinaamme sekä arvostuksesta että markoista ammattikunnan sisällä.