Terveydenhuollon oikeusturvakeskus ja Suomen Lääkäriliitto saavat usein kyselyjä erikoislääkäreiden pätevyydestä ja nimikkeiden käytöstä. Nimikkeiden tarkka ja oikea käyttö kertoo potilaalle, minkä koulutuksen perusteella häntä hoidetaan ja viranomaiselle tai muulle yhteistyötaholle, mihin asiantuntemukseen lausunto tai lähete perustuu. Asianmukainen nimikkeiden käyttö lisää siten avoimuutta ja luottamusta sekä selkeyttää yhteistyötä ja asioiden käsittelyä.

Erikoislääkärikoulutuksen monivaiheisen historian vuoksi Suomessa on hyvin erilaisia erikoislääkärin tutkintonimikkeitä riippuen siitä, milloin tutkinnon on suorittanut. Tämän vuoksi niin Terveydenhuollon oikeusturvakeskukseen (TEO) kuin Suomen Lääkäriliittoonkin (SLL) tulee usein kyselyjä siitä, miten erikoislääkärin tulisi tarkasti ilmaista pätevyytensä. Erikoislääkäritutkinnon lisäksi erityisosaamista voivat syventää esimerkiksi Lääkäriliiton myöntämä erityispätevyys tai yliopiston lisäkoulutusohjelma. Nimikkeen oikeellisuuden vaatimus korostuu mm. lääkärinlausunnoissa ja muissa virallisissa asiakirjoissa, potilastietojärjestelmissä ja markkinoinnissa sekä myös julkaisuissa.

Tutkintonimike, terveydenhuollon ammattihenkilölain määrittelemä laillistettu ammattinimike ja virka- tai toiminimike ovat kaikki eri asioita. Viimeksimainitut määrittelee työnantaja, eikä viranomaisilla ole toimivaltaa puuttua näihin. TEO myöntää oikeuden toimia laillistettuna lääkärinä terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain nojalla. Tutkintonimike puolestaan määräytyy asetuksen mukaisesta yliopiston antamasta koulutuksesta ja tutkinnon nimestä. Työnantajan määrittelemän virka- tai toiminimikkeen jälkeen on syytä merkitä tutkintonimike, esimerkiksi "työterveyslääkäri, työterveyshuollon erikoislääkäri".

Selkeällä ja oikealla nimikkeiden käytöllä on merkitystä terveydenhuollossa sekä avoimuuden että potilasturvallisuuden näkökulmasta. Potilaalla on oikeus tietää, kuka ja millä koulutuksella terveydenhuollon ammattihenkilö häntä hoitaa ja siten myös arvioida, haluaako hän kenties opiskelijan sijaan keskustella erikoislääkärin kanssa. Selkeä nimikkeiden käyttö vähentää myös väärinkäsityksiä ja niin potilaiden kuin viranomaistenkin lisäselvitystarvetta. Tämän kirjoituksen tavoitteena on edistää erikoislääkärinimikkeiden ja pätevyyksien asianmukaista ilmaisemista.

Erikoislääkärikoulutus - yliopiston ammatillinen jatkotutkinto

Erikoislääkärikoulutuksen hallinnointi oli 1900-luvulla alueellisten lääkäriyhdistysten vastuulla (1922-1931), Suomen Lääkäriliiton (1932-1960) sekä valtioneuvoston asettaman spesialiteettineuvottelukunnan ja lääkintöhallituksen vastuulla (1960-1986).

Vuonna 1985 muutettiin lakia lääkäritoimen harjoittamisesta sekä annettiin asetus erikoislääkärin tutkinnosta (691/1985). Erikoislääkärin koulutus siirrettiin yliopistojen ammatilliseksi jatkotutkinnoksi, ja erikoisaloja oli tuolloin 32. Enimmillään erikoisaloja oli 92 erikoislääkäriasetuksen (1436/ 1993) mukaisesti, jolloin 60 nk. suppeaa erikoisalaa olivat mukana. Lisäksi oli mahdollista suorittaa hallinnon pätevyys, joka oli yliopistojen koulutusohjelmana 31.12.2007 asti. Erikoisaloja on tällä hetkellä voimassa olevan asetuksen (678/1998) mukaisesti 49 (taulukko 1), mutta erilaisia tutkintonimikkeitä on kuitenkin käytössä paljon enemmän.

Lainsäädäntö

Erikoislääkärin ammattinimikkeen käyttäminen perustuu terveydenhuollon ammattihenkilöistä annettuun lakiin (559/1994) ja asetukseen (564/ 1994), asetukseen erikoislääkärin tutkinnosta (678/1998) sekä sitä edeltäviin säädöksiin.

Erikoislääkäri on lääkäri, joka on suorittanut erikoislääkärin tutkinnosta annetun asetuksen mukaisen tutkinnon Suomessa tai EU:n ammattipätevyysdirektiivin (2005/36/EY) mukaisen erikoislääkäritutkinnon muussa EU- tai ETA-valtiossa tai erikoislääkäritutkinnon EU/ETA-alueen ulkopuolella, ja jolla on TEOn terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain nojalla myöntämä oikeus harjoittaa erikoislääkärin ammattia laillistettuna ammattihenkilönä Suomessa. Erikoislääkäritutkinnon suorittaminen ja sen jälkeen saatu TEOn laillistus oikeuttavat käyttämään erikoislääkärin nimikettä. Erikoislääkärin tutkinto merkitään laillistuksen yhteydessä TEOn ylläpitämään terveydenhuollon ammattihenkilöiden keskusrekisteriin (Terhikki-rekisteri) ja tieto on julkinen. Oikeusturvakeskukseen tuleekin jatkuvasti kyselyjä ammattihenkilöiden pätevyydestä niin kansalaisilta, työnantajilta kuin viranomaisilta. Erikoislääkärin lisäkoulutus ja erityispätevyys eivät ole tutkintoja, joten niitä ei merkitä rekisteriin.

Terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun asetuksen 8. §:n mukaan erikoislääkäri voi Suomessa toimia erikoislääkärin tutkinnosta annetussa asetuksessa tarkoitettua koulutusohjelmaa vastaavalla erikoisalalla. Voimassa olevat erikoislääkärikoulutusohjelmat on lueteltu asetuksen (678/1998) 5. §:ssä. Vanhat ja lakkautetut koulutusohjelmat on lueteltu aikaisemmassa erikoislääkärin tutkinnosta annetussa asetuksessa (691/ 1985) sekä asetusmuutoksessa (1436/ 1993).

Tiedekuntien lisäkoulutusohjelmat ja Lääkäriliiton erityispätevyysjärjestelmä

Vuonna 2003 käynnistyi yliopistojen lisäkoulutusjärjestelmä erikoislääkäreille. Lisäkoulutusaloja on perustettu 13 erikoisalalle (taulukko 2). Lisäkoulutusohjelman suorittamisen edellytyksenä on erikoislääkärin tutkinto. Lisäkoulutusjärjestelmän tavoitteena on turvata terveyspalvelujärjestelmän (työnantajan) tarpeista lähtevän erikoisalan erityisosaaminen. Lisäkoulutusjärjestelmän piiriin kuuluu pääsääntöisesti yhden erikoisalan syventävä koulutus. Joillakin erikoisaloilla tarpeet kohdistuvat vain yliopistosairaaloihin ja joillakin erikoisaloilla on kyse laajemmasta kuin yliopistosairaalan tarvitsemasta erityisosaamisesta. Erikoislääkäreiden lisäkoulutusta koskevat ohjeet on hyväksytty tiedekuntien tiedekuntaneuvostossa ja niiden sisältö on pääosin sovittu valtakunnallisesti. Tiedekunnan erikoislääkärin lisäkoulutusohjelman suorittaminen ei johda tutkintoon, joten tiedekunta ei myönnä tutkintotodistusta. Lääketieteellinen tiedekunta myöntää todistuksen, josta ilmenee lisäkoulutusohjelman suorittaminen.

Lääkäriliiton hallitus perusti vuonna 1993 erityispätevyysjärjestelmän. Lääkäriliiton erityispätevyysjärjestelmän, jossa nykyisin toteutetaan etenkin monialaista koulutusta, kokoaa yhteen kyseisen osaamisalueen asiantuntijat. Erityispätevyyden vastuutahona toimii erikoislääkäriyhdistys tai muu lääkäriyhdistys. Erityispätevyysohjelmia on tällä hetkellä 32 (taulukko 3), joista 16 on monelle erikoisalalle yhteisiä. Suurin osa erityispätevyyksistä on erikoislääkäritutkinnon jälkeen suoritettavia, mutta niitä voi suorittaa myös lääketieteen lisensiaatin perustutkinnon pohjalta (esim. päihdelääketiede, lääkeala, sotilaslääketiede). Lääkäriliitto myöntää erityispätevyyden jäsenilleen pätevöitymisohjelman vastuuyhdistyksen esityksestä. Kolme erityispätevyysohjelmaa on lakkautettu, koska ne on perustettu tiedekuntien lisäkoulutusohjelmiksi: sydänanestesia, tehohoitolääketiede, hematologiset laboratoriotutkimukset. Lakkautetulle erityispätevyysohjelmalle voidaan asettaa siirtymäaika, jonka aikana aloitetun koulutuksen voi suorittaa loppuun. Lääkäriliiton jäsenrekisteriin merkitään tieto myönnetyistä erityispätevyyksistä.

Lisätietoa

Yliopistojen ammatillisesta jatkokoulutuksesta: erikoislääkärikoulutus ja erikoislääkärien lisäkoulutusjärjestelmä

Helsingin yliopisto: www.med.helsinki.fi > Opiskelijaksi erikoistumiskoulutukseen > Erikoislääkärikoulutus/erikoislääkärien lisäkoulutus

Kuopion yliopisto: www.uku.fi/laake > Erikoislääkärikoulutus

Oulun yliopisto: www.medicine.oulu.fi/ > Ammatillinen jatkokoulutus

Tampereen yliopisto: www.uta.fi/tiedekunnat/laak/ > Erikoislääkärin tutkinto

Turun yliopisto: www.med.utu.fi/ > Opiskelu > Erikoislääkärikoulutus

Yhteenvetotaulukko tiedekuntien perustamista lisäkoulutusohjelmista:

Helsingin yliopisto: www.med.helsinki.fi > Opiskelijaksi erikoistumiskoulutukseen > Erikoislääkärien lisäkoulutus > taulukko: valtakunnalliset lisäkoulutusalat

Suomen Lääkäriliiton erityispätevyysjärjestelmä: www.laakariliitto.fi/koulutus/erityispatevyydet/