EU-direktiivillä kahden kerroksen lääkäreitä?
Euroopan Unionin yhtenä päätavoitteena on turvata alueellaan työvoiman vapaa liikkuvuus. Lääkärien kohdalla vapaalle liikkuvuudelle on kuitenkin ollut tarpeen asettaa ehtoja. Lääkärit voivat liikkua vapaasti jäsenmaasta toiseen ja harjoittaa ammattiaan edellyttäen, että lähtömaassa hankittu koulutus vastaa laadultaan ja laajuudeltaan vastaanottavan maan koulutustasoa. Tämän edellytyksen valvontaa varten Unionissa on Lääkäridirektiivi (1993), joka määrittelee erikoislääkäreiltä ja yleislääkäriltä edellytettävän minimikoulutuksen. Vuonna 2001 oli koulutusvaatimukset määritelty direktiivissä 52 erikoisalalle. Niiden lisäksi direktiivissä on määritelty itsenäisen yleislääkärin tehtävien hoitamiseksi perustutkinnon lisäksi edellytettävä perusterveydenhuollon lisäkoulutus (eurolääkärikoulutus).
Tavoitteena on tähän asti ollut, että yhdessä jäsenmaassa hankitut erikoislääkärin oikeudet takaavat automaattisesti oikeuden kyseisen erikoisalan ammatinharjoittamiseen toisissa jäsenmaissa. Tässä tarkoituksessa jäsenmaat ovat yhtenäistäneet erikoislääkäritutkintojensa määriä ja nimikkeitä. Suomessa vähennettiin erikoislalojen määrä 92:sta 49:ään vuonna 1998. Erikoisalojen koulutusohjelmia on yhtenäistetty Euroopan Erikoislääkäriliiton, U.E.M.S:n laatimien kriteerien mukaisiksi siten, että minimivaatimukset toteutuvat kaikissa jäsenmaissa. Yleislääkäreiltä edellytettävää eurokoulutusta pidennettiin direktiivin muutoksella 2001 kahdesta kolmeen vuoteen.
EU:n komissio julkaisi 7.3.2002 luonnoksen lääkäridirektiivin uudistamiseksi siten, että edellä kuvatusta harmonisaatioprosessista luovutaan (On the Recognition of Professional Qualifications, saatavilla netistä http://www.cpme.be/en/news.htm). Direktiivi kumoaisi aiemmat lääkäridirektiivit ja muut ns. sektoridirektiivit, joilla on säädelty ammatillisten tutkintojen vertailtavuutta.
Komission esityksen mukaan vapaa liikkuvuus ja tutkintojen automaattinen tunnustaminen kaikissa jäsenmaissa toteutuisi 17 erikoisalan ja yleislääkärien eurokoulutuksen kohdalla. Vapaan liikkuvuuden 17 erikoisalaa olisivat ne alat, jotka on nyt tunnustettu kaikissa jäsenmaissa: anestesiologia, keuhkosairaudet, yleiskirurgia, neurokirurgia, urologia, plastiikkakirurgia, ortopedia, korva-, nenä- ja kurkkutaudit, lastentaudit, naistentaudit ja synnytykset, neurologia, patologia, psykiatria, radiologia, silmätaudit, sisätaudit ja syöpätaudit. Näiden lääkäriryhmien osalta direktiivi ei toisi muutoksia nykytilanteeseen. Yleislääkärin vapaan liikkumisen edellytyksenä olisi hyväksytyn eurolääkärikoulutuksen, joka vuoden 2001 direktiivimuutoksen mukaan kestää kolme vuotta, suorittaminen.
Muut erikoisalat siirtyisivät automaattisen tunnustamisen piiristä maakohtaisen, ns. yleisen systeemin piiriin. Suomalaisten lääkärien osalta tähän ryhmään kuuluisi 32 erikoisalaa sekä ne yleislääkärit, joilla ei ole eurolääkärikoulutusta tai sitä vastaavaa pätevyyttä. Näille lääkäreille direktiivi loisi täysin uuden tilanteen. Jos he haluavat siirtyä toiseen EU-maahan, heidän koulutuksensa ja tutkintonsa tulisivat vastaanottavassa maassa aina tapauskohtaisen arvioinnin piiriin. Tätä tarkoitusta varten kuhunkin jäsenmaahan tulisi perustaa uusi hallintoelin, jota direktiivi kutsuu nimellä Coordinator. Tämän elimen tulisi kolmen kuukauden kuluessa antaa lausuntonsa kunkin hakijan koulutuksen hyväksyttävyydestä.
Komission esitystä uudeksi direktiiviksi voidaan arvioida kolmesta näkökulmasta. EU:n komission kannalta se merkitsee säästöjä ja hallinnon yksinkertaistumista. Kaikki nykyiset seitsemää ammattia varten olevat EU:n neuvoa antavat komiteat (Advisory Committees) lakkautettaisiin (lääkärit, hammaslääkärit, eläinlääkärit, sairaanhoitajat, kätilöt, farmaseutit ja arkkitehdit). Ne korvattaisiin yhdellä uudella komitealla, joka vastaisi EU:n tasolla jatkossa yhteisesti kaikkien direktiivillä säädeltyjen ammattien harmonisoinnista.
Jäsenvaltioiden näkökulmasta direktiivin muutos merkitsisi huomattavaa byrokratiaa ja uusia maakohtaisia kustannuksia. Valtioiden tehtäväksi tulisi arvioida muut kuin direktiivillä vapaan liikkuvuuden piiriin siirtyvät tutkinnot tapauskohtaisesti. Tätä varten jokaiseen maahan tulisi perustaa uusi hallintoelin, jonka olisi pystyttävä vertailemaan eri maissa suoritettuja tutkintoja hakijoiden kannalta oikeudenmukaisesti kolmen kuukauden määräajan kuluessa.
Lääkärien kannalta uusi direktiivi merkitsisi eriarvoista kohtelua eri erikoisaloille. Suomalaisille lääkäreille vapaa liikkuvuus ja tutkintojen automaattinen tunnustaminen edellyttäisi 17 erikoisalalla pitkää, keskimäärin kuuden vuoden ja yleislääkäreiltä kolmen vuoden erikoistumiskoulutusta. Suomalaisia tutkintoja ei hyväksyttäisi automaattisesti 32 erikoisalalla.
Ensireaktiona uusi direktiiviluonnos on herättänyt melkoista vastarintaa lääkärikunnassa koko Euroopassa. Asian lopullinen ratkaisu on kuitenkin ensi sijassa kiinni jäsenvaltioiden virallisista kannanotoista. Nyt on aika saada kuulla omien ministeriöidemme mielipiteet asiasta.
Lääkäreitä kiinnostavia kysymyksiä on neljä:
1.Mikä tulee olemaan Suomen kanta ehdotettuun direktiiviin?
2.Jos Suomi hyväksyy direktiivin, miten meillä toteutetaan sen edellyttämä uusi Coordinator-hallintotehtävä?
3.Jos Suomi hyväksyy direktiivin, miten voimme perustella nykyisen erikoistumisjärjestelmämme rakenteen? Suomihan muutti erikoislääkäritutkinnot EU-kuntoon 1998. Uuden direktiivin voimaantullessa toteutetun kaltainen jättiremontti olisi tällöin ollut tarpeeton.
4.Millaisen tulisi olla seuraavan erikoislääkäritutkintoasetuksen, jotta se vastaisi uutta direktiiviä?
