Ihmisestä on hyvä aloittaa. Sillä en olisi tässä ammatissa, ellen olisi kiinnostunut tuosta ihmeellisestä olennosta, jossa henki ja aine käy alituista kamppailuaan. Sitä on aina yhtä mielenkiintoista seurata; siitä ei koskaan saa kyllikseen. Tuo taistelu muodostaa inhimillisyyden ja minä ahmin sitä työkseni. Miksi? Koska sekin on inhimillistä. Ja minä ilmaisen omaa inhimillisyyttäni eritoten sillä tavoin.

Olen kyltymätön, utelias ja tunkeilevakin. Se on välttämätöntä, sillä muuten en voisi saavuttaa tulosta. Tehtävänäni on nuuskia. Ja se onkin kivaa, koska ihmisistä en ole koskaan saanut tarpeekseni.

Liekö missään toisessa ammatissa yhtä edustettuna elämän aivan koko kirjo, yhtä tasapuolisesti asiakkaita sen kaikilta osa-alueilta. Tuskin kenenkään muun kuin sairauden ja vahingon koura osaa olla yhtä umpimähkäinen valinnoissaan; jokaista meistä se varmasti hipaisee ja useampia uudemmankin kerran.

Helppoa sitä ei ole vierestä seurata - antoisaa ja uteliaisuutta tyydyttävää kylläkin - mutta ei missään tapauksessa helppoa. Kaikkea muuta - raskaampaa kuin ehkä koskaan saattaisi kuvitellakaan. Kaikkiin niihin kohtaloihin sulautuminen ja osallistuminen, vaikka vain pieniltäkin osin. Pienen pieni palanen milloin surua ja kärsimystä, milloin onnea ja rakkautta - toistakymmentä kertaa päivässä. Kun lopulta summaa ne yhteen, tulos jää niin valitettavan usein miinuksen puolelle. Ja sen palkan minä kannan, päivästä toiseen, omaan kotiini töitteni jälkeen.

Vaikka saankin kokea elämän syntymästä aiheutuvan suuren ilon, joudun myös todistamaan sitä mielipahaa, jota hedelmättömyys herättää. Parannan ja olen avuksi, milloin vain siihen mahdollisuus on, ja absorboin onnea, jota tuo prosessi synnyttää. Mutta se ei koskaan ole estänyt minua näkemästä myös sitä mustuutta, joksi elämä voi pahimmillaan lakastua. Olen nähnyt, miten suru vie hautaan - kyllä vain, oikein aitiopaikalta. Kuoleman olen nähnyt, epäoikeudenmukaisuuden samaten. Paitsi suurimmassa hyvyydessä, myös karmeimmassa pahuudessa on etuoikeuteni ollut olla mukana.

Saan huomata, miten monella eri tapaa onkaan mahdollista päättää oma tai toisen elämä. Eikä ihmismielen kekseliäisyyden pimeä puoli todellakaan rajoitu siihen - muistan raiskatut, kidutetut, viillellyt ja heitteille jätetyt. Aina löytyy joku, joka onnistuu tekemään suurimman kuviteltavissa olevan järkyttävän teon ja aina löytyy joku toinen, joka onnistuu siinä vieläkin huikeammin. Ja minä kirjaan löydökset, tarkkaan ja huolellisesti, viimeistä piirua myöten.

Mutta minun tehtävänäni ei ole tuomita, se jääköön muiden oikeudeksi. Minulta se on evätty. Ihmisyydellä on nurja puolensa, ja ihmisistä todella kiinnostuneiden ei auta kääntää kasvojaan sen edessä.

Ja minähän se olen androfiili vailla vertaistansa.

Joskus opiskellessani menimme kurssitovereitteni kanssa kalseaan saliin, kuin suoraan elokuvista. Siellä tuo kiinnostukseni kohde oli nostettu metallipöydälle, kalpeana kuin kipsivalos. Siitä kerroin muille kavereilleni - miten olin nähnyt ihmistä silvotun, elimiä levitetyn ympäri huonetta kuin kielletyissä videoissa. Kuvailin löyhkän, kauhun ja eritteet, enkä säästellyt suurentelevia adjektiiveja. Kerroin, miten useat joutuivat poistumaan heikotukseltaan kesken toimituksen.

Ei edes nimeä meille annettu - ei tietenkään, sillä eihän sillä siinä vaiheessa ollut enää mitään merkitystä. Saimme hänen tautinsa ja sairautensa, hoitohistoriansa ja poismenoon liittyvät yksityiskohdat. Avasimme konepellin ja tarkistimme faktojen paikkansapitävyyden. Saimme hänen materiansa, mutta emme hänen elämäänsä.

Joskus psykiatrian kurssilla meille kävi toisin. Kaikki ne hullut, arvaamattomat, kadotetut. Se oli lähestulkoon yhtä kammottavaa: meille annettiin hänen mielensä ja elämänsä, mutta ei materiaa. Pelkän sielun tulkitseminen osoittautui miltei yhtä irvokkaaksi kuin ruumiin.

Sillä tämäkin on lihan ja hengen maailma - eihän muuta ole. Olemme lihassa ja hengessä mukana lihassa ja hengessä, niiden monisyisessä ja tiheässä verkostossa - yritämme tasapainoilla järkemme avulla ulos vyyhdistä lankoihin sotkeutumatta. Yritykset heittäytyä ulkopuolelle ovat tuomittuja epäonnistumaan: ihmisinä emme koskaan voi tarkastella ihmisyyttä objektiivisin silmin.

Mitä muuta muka mekään voisimme olla kuin ideaa, emootiota ja materiaa? Mitä muuta kuin niiden kolmen alituista leikkiä: ajoittaista yritystä tukahduttaa kaksi kolmesta, jotta yksi voisi hetkeksi ottaa vallan; ajoittaista yritystä kahden avulla tukahduttaa yksi sen käydessä joskus ylivertaiseksi.

Muuta ei ole - meissäkään - paitsi suuren suuri kaipuu, että jotain muuta sittenkin olisi. Niin suuri, että se on miltei tieto: tässä ei ole kaikki. Jotain on oltava vielä - jotain, mitä ihmismieli ei täysin kykene ymmärtämään. Jotain suurenmoista ja muuttamatonta, minkä voi ainoastaan vaistota.

Se on kuin kuiskaus hetkistä vaikeimman koittaessa, kun mikään muu ei riitä lohtua tuomaan. Se on yksi inhimillisimmistä ominaisuuksistamme - ellei kaikista inhimillisin.

Toistuvasti minulta on kysytty: uskotko ihmeisiin? Aina olen kuitenkin vastannut samalla tavoin.

- Sen jätän asiakkailleni. Minun tehtävänäni on ainoastaan antaa aihetta siihen.