Kaija Hartiala on ehtinyt moneen: tutkia, hoitaa potilaita, olla äiti ja johtaa.

Hän arvostaa yhteisöllisyyttä, johon oppi jo koulussa, Turun norssissa. Hartiala muistaa, että sen tiloissa oli aina puuhaa tuntien päätyttyäkin, ja opettajien ja oppilaiden kommunikaatio "tavattoman kypsää". Lukiossa opiskeli snellmanilaiseen henkeen taustoiltaan erilaisia oppilaita.

Itse Hartiala on toisen polven turkulainen. Kaupunki historioineen on hänelle tuttu kävelyiltä, joita Kaija teki isänsä, filosofian tohtori Pentti Airaksen kanssa.

Hartiala avioitui parikymppisenä ja opiskeli lääkäriksi. Valmistumisen jälkeen syntyi kuuden ja puolen vuoden aikana neljä lasta. Valkosolujen toimintaa käsittelevä väitöskirja sai alkunsa perheen asuessa San Fransiscossa 1980-luvun alussa ja valmistui vuonna 1987, perheen nuorimmaisen ollessa vuoden ikäinen.

Hän sanoo aina olleensa kova tekemään, joten "päivän tunnit tulevat kyllä hyvin käytetyiksi". Laiskuudesta Hartialaa ei siis sovi moittia, eikä sovinnaisuudestakaan. Hän esimerkiksi erikoistui lastentauteihin vasta väitöskirjan jälkeen vuonna 1993.

- Ehtiminen on organisointikysymys. Vaikka heittäydyn innolla kaikkeen uuteen, olen aina asettanut perheen, lapset ja perheen yhteisen tekemisen ensin.

Hartiala työskenteli 1990-luvun lastentautien erikoislääkärinä Tyksissa ja yksityisellä lääkäriasemalla. Vuosikymmenen loppupuolella hän johti Turun yliopiston ongelmalähtöisen oppimisen projektia, joka oli "valtavan antoisa", koska siihen sisältyi yhteisöllisyyden ja yhdessä oppimisen idea.

Tuolloin hän oli jo mukana kunnallispolitiikassa, johon innostui kokoomuksen rekrytoidessa koulutettuja naisia vuoden 1996 vaaleihin.

- Kaupunginhallituksessa pääsin näkemään kaupungin toiminnan kokonaisuuden, ja tuntui, että siihen olisi mielekästä vaikuttaa enemmänkin