Kuluneen kevään ja kesän aikana on kiitettävän paljon puhuttu julkisen terveydenhuollon ongelmista. Hyvinkin arvovaltaiset poliitikot ovat myöntäneet, että ongelmia on. Valtaosa todetuista ongelmista on sellaisia, joiden korjaaminen vaatii rahaa. Valtion budjettiesityksessä ensi vuodelle siirretään rahaa hampaiden hoitoon, usein siis perusterveille. Lisärahaa terveydenhuoltoon ei tule. Kommenteissaan kunnat ovat ilmoittaneet, ettei ole varaa lisätä rahaa terveydenhuoltoon. Valtio on siirtänyt vastuun kunnille, kunnat moittivat valtiota rahapulastaan, ongelmia ei korjaa kukaan. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että nykyisellään verokertymästä vain 15 % käytetään terveydenhuoltoon.

Julkiseen terveydenhuoltoon on ilmaantunut lääkäripula aikana, jolloin Suomessa on enemmän lääkäreitä kuin koskaan aikaisemmin. Syyt ovat pääosin tiedossa, tärkeimpänä niistä lääkärien tyytymättömyys sekä palkkaukseen että muihin työsuhteiden ehtoihin. Valtaosa näistä ongelmista olisi korjattavissa, mutta tarvittaisiin vähän rahaa. Osa ongelmista on jopa sellaisia, että rahan tarve on hyvin vähäinen, kysymys on enemmän kuntatyönantajan asenteista. Kunnat ovat siirtäneet vastuun työehtojen sopimisesta Kuntaliittoon, pois omista käsistään. Nykymaailmassa tällainen tilanne on käsittämätön: työn tekemisen ehdot neuvottelee organisaatio, joka ei vastaa toiminnasta, ja puolestaan toiminnasta vastaavat oikeat työnantajat (esim. sairaanhoitopiirit) pitäytyvät tiukasti tuossa sopimuksessa, vaikka niillä olisi mahdollisuus parempaankin. Poliitikot, jotka toisaalla istuvat päättämässä kunnan rahoituksesta terveysmenoihin, vaativat koulutusmäärien lisäämistä pulan korjaamiseksi. Vastuuta siirretään toisille, ettei itse tarvitsisi tehdä sitä, mikä olisi tehtävissä.

Suomen terveydenhuolto on ajautumassa syvään kriisiin. 10 vuotta sitten monet varoittelivat, että Suomi ajautuu talouskriisiin. Harva uskoi. Poliittiset päättäjät eivät uskaltaneet ottaa vastuuta ajoissa, vaan päästivät syöksyn tapahtumaan. Tällä hetkellä mikään päättävä taho ei halua, ei osaa tai ei uskalla ottaa vastuuta terveydenhuollosta. Tämän hetken näkymien mukaan julkisen terveydenhuollon annetaan ajautua kriisiin. Raunioista rakentuu toisenlainen terveydenhuollon malli. Epäilen, että tämänkin kriisin aikana monet, erityisesti vähäosaiset, joutuvat paljon kärsimään.

Lääkärikunta on erittäin sitkeästi pysytellyt tässä uppoavassa laivassa. 90-luvun lamatalkoissa ansiokehitys on ollut heikkoa, vaikka työn tuottavuus on kehittämistyömme tuloksena parantunut rajusti. Samanaikaisesti on työolosuhteitamme monella tavalla heikennetty, monella sellaisellakin tavalla, joilla ei ole taloudellista merkitystä työnantajille. Eikä tässäkään suhteessa ole näkyvissä mitään merkkiä suunnan muuttumisesta. On käynyt täysin selväksi, että meidän uhrauksillamme kunnat ja valtio ovat säästäneet ja edelleen vain säästävät. Mitään rakenteellisesti korjaavaa terveydenhuollon rahoitukseen tai työehdoista sopimiseen ei ole tullut eikä ole edes näköpiirissä.

Pysytelläkö edelleen mukana, vai harkita muita ratkaisuja? Nykyinen lääkäripula osoittaa, että monet ovat jo harkinneet - ja lähteneet. Oma tai ammattiryhmän yritys, joka myy palveluitaan kunnillekin? Alueen kaikki ortopedit tai anestesialääkärit tai lastenlääkärit? Koko lääkärikunnasta lähes puolet on töissä muualla kuin julkisessa terveydenhuollossa. Heillä etujen valvonta on sujunut huomattavasti paremmin tähänkin asti.