Suomessa tehdään työtä öisin ja eritoten vuorotyötä enemmän kuin juuri missään muualla Euroopassa. Yöaikaiseen työhön liittyy päivätyötä useammin pitkien tuntimäärien valvomista ja elimistön perusvuorokausirytmin häiriintymistä. Näistä tiedetään johtuvan sekä toimintavirheitä että terveyshaittoja. New England Journal of Medicinessa julkaistiin hiljan kaksi laajaa tutkimusta, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevasti amerikkalaisten sairaaloiden lääkärien työn organisointiin (1,2).

Teho-osastolla työskentelevien erikoistuvien lääkärien toiminnan perusteellisessa analyysissä verrattiin kahden erilaisen työvuoromallin aikana tehtyjä lääketieteellisiä virheitä (1). Perinteisessä työvuoromallissa kolme erikoistuvaa lääkäriä hoiti työnsä niin, että paikalla oli arkien päiväaikoina kaksi tai kolme ja öisin sekä viikonloppuna yksi lääkäri. Tällöin kukin lääkäri teki työtä keskimäärin 80 viikkotyötuntia ja pisimmät yhtäjaksoiset työrupeamat olivat 34 tunnin mittaisia. Uusittuun työvuoromalliin lisättiin neljäs lääkäri paikalla olevien lääkärien määrän pysyessä ennallaan. Tällöin viikkotyötunteja oli keskimäärin 63 ja pisin yhtäjaksoinen työrupeama olii 16 tuntia.

Tutkimuksessa analysoitiin yhteensä 2 203 hoitopäivää ja 634 sisäänottoa. Kunkin tutkimukseen osallistuvan erikoistuvan lääkärin toimintaa seurasi toinen lääkäri ja erillinen raati arvioi kaikki tehdyt diagnoosit, annetut hoidot, lääkitykset jne. Perinteisen työvuoromallin aikana vakavia lääketieteellisiä virheitä tapahtui 36 % enemmän ja vakavia lääkitysvirheitä 21 % enemmän kuin uuden työvuoromallin aikana. Vakavia diagnostiikkavirheitä tapahtui perinteisen työvuoromallin aikana peräti 5,6 kertaa enemmän kuin uuden työvuoromallin aikana (1).

Toisessa laajassa prospektiivisessa tutkimuksessa analysoitiin 2 737 erikoistuvan lääkärin työvuoron jälkeistä liikennekäyttäytymistä tarkan kirjanpidon avulla 17 003 kuukauden aikana (2). Työvuorot jaettiin kahteen ryhmään sen mukaan, oliko niiden pituus ollut yli vai alle 24 tuntia. Erikoistuvilla oli keskimäärin neljä pitkää (keskimäärin 32 tunnin mittaista) työvuoroa kuukaudessa, joiden aikana nukuttiin keskimäärin alle kolme tuntia. Pitkien työvuorojen jälkeen liikenneonnettomuusriski oli 2,3-kertainen (95 %:n luottamusväli 1,6-3,3) ja läheltä piti -tilanteiden riski 5,9-kertainen (5,4-6,3) verrattuna alle 24 tunnin työvuoroihin. Jokainen pitkä työvuoro kuukaudessa lisäsi kotimatkan liikenneonnettomuusriskiä 16 %. Jos erikoistuvalla oli vähintään viisi 24 tunnin työvuoroa kuukaudessa, riski nukahtaa rattiin ajon tai liikennepysähdyksen aikana oli 2,4-3,7-kertainen verrattuna lyhyempiin työvuoroihin.

Nämä kaksi tutkimusta ovat vakuuttavia vahvistuksia sille, että pitkiin työrupeamiin liittyy sekä suorituksen ja sen arvioinnin heikentymistä että lisääntynyttä terveyshaittaa itse työntekijälle. Suomessa on jo vuosia keskusteltu siitä, että lääkärien pitkiä tauottomia työvuoroja tulisi saada lyhennettyä. Selvin muutos olisi kaikin tavoin vähentää yötyötä siirtämällä työmäärästä niin paljon kuin mahdollista päivä- ja ilta-aikaan tehtäväksi. Koska kaikkea yötyötä ei voi välttää, on sekä potilaiden että lääkärien itsensä vahva etu, että yksittäiset työyhteisöt löytäisivät olemassa olevien esimerkkien pohjalta sellaiset työvuoromallit, jotka soveltuisivat kyseiselle työyksikölle parhaiten. Uusien työvuoromallien soveltaminen on huomattavasti helpompaa, jos mallin löytää itse, eikä sitä sanella viranomaistaholta kankean kaavan mukaiseksi.