Teho-osasto eli ER, tuo torstai-iltojen mainio opetusohjelma, on uusissa jaksoissaan esitellyt hallintolääkärin ongelmia. Erikoislääkäri Susan päätyi ensiavun vastaavaksi lääkäriksi, kun Dr. Weaver siirtyi sairaalahallintoon. Olemme nähneet, miten hankalaa on toimia lääkärien esimiehenä, kuinka vaativaa on potilas- ja rahavirtojen paimentaminen ja miten kipeästi vastuu painaa professiota.

Suomessa lääkärien johtamiskoulutus on kriisissä. Erikoislääkärin hallinnon pätevyys -koulutus päättyy vuoden lopussa. Opetusministeriön työryhmä totesi aikoinaan koulutuksen kulkeneen tiensä päätökseen. Uusi työryhmä teki ehdotuksen jatkosta. Sen mukaan jo erikoislääkärikoulutuksen aikana tulisi suorittaa 20 opintoviikon laajuinen hallinnon koulutusjakso. Mutta kuinka tiukkoihin opetusohjelmiin voisi enää lisätä uusia, näin suuria komponentteja?

Opetusministeriön haahuilu asiassa ei ole suurin ongelma. Näyttää siltä, ettei lääkäreitä itseäkään innosta hallinto tai johtaminen. Työpaikan hallinnosta vastaavan lähdettyä monesti on alkanut pokeri, jossa Musta Pekka on pelattu hitaimmin aktiivisesti kieltäytyneelle. Hävinneen oletetaan jumittuvan onnettomaan asemaan puun ja kuoren väliin.

Mikä hallinnossa lääkäreitä vastustaa? Syitä on monia ja selvin niistä ammatillinen. Kun on kouluttautunut yli 12 vuotta ja hionut vakavissaan kliinisiä taitojaan, ei niiden jättäminen ja taas uudelle uralle siirtyminen välttämättä houkuta. Miksei keskittyisi olennaiseen - potilaiden hoitamiseen? Tieteen tekeminen toimii vastaavana syynä jättäytyä pois nihkeistä palavereista ja ainaisesta valitusrumbasta.

Uskotaan myös, että hallinto tuottaa loputtomasti stressiä. Siihen ryhtyvä kohtaa vain valtavia ongelmia vailla ratkaisua - tyyliin maan terveydenhuollon rahoituskurimus versus kollegoitten ansionkehitys. Kuntapoliitikkojen vaatimukset budjettikurista eivät asetu sopusointuun käytännön tarpeitten kanssa. Kuitenkin kaikkien kanssa täytyisi tulla toimeen, vieläpä hyvin, sekä esiintyä vakuuttavana ja kannustavana molempiin suuntiin.

Suomalainen on myös luontojaan vaatimaton eikä mielellään pidä melua itsestään. Näkeekö johtamisuraa kaavaileva itsensä kuuluisan suurvisiirin roolissa: kuka haluaa kalifiksi kalifin paikalle, kuten Ahmed Ahne, tuo pyrkyreitten pyrkyri, joka lannistumatta heivaa hyvää kalifi Harun el-Pullahia silkkityynyiltään?

Sitten on vielä sukupuolikysymys. Muutamakin maskuliini on vetistellyt krokotiilinkyyneleitä siksi, että nyt kun lääkärikunta naisistuu, ei kukaan halua enää johtaa. Naisilla on lapset, perheet ja miehet, joita heidän oletetaan etusijassa palvelevan. Ilmeisesti kulmakarvan nostonkin tulisi riittää lannistamaan heidän hallinnolliset hupsutuksensa. Ja niinhän se on, että hallintonaisten lapsista tulee väistämättä vesipäitä, mikä on naisen syytä.

Onko sitten vaihtoehtoa. Kyllä vaan! Terveystieteiden maisterien koulutus on vahvasti keskittynyt nimenomaan hallinnollisen pätevyyden hankkimiseen. Ihailtavaa ja loogista, varsinkin jos substanssin puute tuottaa tilaa curriculumiin tälle saralle. Opetusministeriön työryhmäkin esitti 40 opintoviikon sosiaali- ja terveysjohtamisen jatkotutkintoa juuri ammattikorkeakouluihin. Pienenä lisäyksenä esitettiin 20 opintoviikon monialaisia johtamisopintoja yhteisenä valtakunnallisena täydennyskoulutuksena ammattikorkeakouluille ja yliopistoille.

Hoitotiede ei koskaan hallinnoi ainakaan allekirjoittaneen töitä. Syy on yksinkertainen: on kategorinen imperatiivi (vrt. Immanuel Kant), että pomo tuntee työni sisällön. Toiseksi terveystieteiden maisteri (300 opintopistettä ª 200 ov) ei ole pätevä johtamaan lääketieteen lisensiaatin (240 ov) ja erikoislääkärin (6 vuotta) tutkinnot suorittanutta.

En esitä enempää ratkaisuja. Uskon vakaasti, että vastaus on olemassa, sen täytyy olla. Asetan toivoni kollegoihin, jotka tajuavat haasteen tärkeyden. Johto säilyy lääkäreillä, jos itse niin haluamme.