Kesälomalla on mukavaa. Saa herätä rauhassa ilman herätyskellon pirinää, nauttia aamukahvia auringonpaisteessa ja lukea päivän uutiset sanomalehdestä, jonka painomuste on jo kuivunut. Elämä olisi täydellistä, mikäli malttaisi olla lukematta yleisönosaston kirjoituksia. Mutta ei, uteliaisuus voittaa aina järkeilyt - ja verenpaine nousee...

Kotipaikallani ilmestyvän lehden yleisönosastossa on kesän aikana käsitelty lääkäripulan syitä ja seurauksia sekä tarjottu ongelmaan yksinkertaisia ratkaisuja. Pääasiallinen tyytymättömyyden aihe on se, että terveyskeskuslääkäreiden vastaanotolle ei päästä jonottamatta. Syykin on selvä: Lääkäreitä koulutetaan liian vähän, lääkärit ovat laiskoja ja ennen kaikkea lääkärit ovat pohjattoman ahneita. Kaikki ongelmat voidaan ratkaista kouluttamalla lisää lääkäreitä, pakottamalla heidät heti yliopisto-opetuksen päätyttyä neljän vuoden pakolliseen terveyskeskustyöhön maksamaan takaisin yhteiskunnalta saamansa kalliin koulutuksen kuluja. Mikäli joku valmistunut lääkäri haluaisi muuttaa tutkijaksi ulkomaille, tulisi hänen korvata koulutuskulunsa valtiolle täysimääräisesti.

Perinteisesti lääkärikoulutusta pidetään yhtenä kalleimmista mahdollisista ylemmistä korkeakoulututkinnoista. Eri korkeakoulututkintojen kustannusten vertailu ei ole helppoa, sillä opintojen hinta voidaan laskea hyvin erilaisilla tavoilla. Yksi käyttökelpoinen laskentatapa on suhteuttaa eri alojen perustutkintokoulutuksen ja siihen liittyvän tutkimustyön yhteenlaskettuja kokonaiskustannuksia valmistuneiden opiskelijoiden määrään tietyn ajanjakson, esim. kymmenen vuoden kuluessa. Tuloksena on vertailukelpoinen hinta yhtä valmistunutta opiskelijaa kohti kyseisen ajanjakson aikana. Laskennan tulos on häkellyttävä: Kalleimman koulutuksen saavat musiikki- ja teatteritieteellisen tutkinnon suorittavat opiskelijat sekä eläinlääkärit. Näiden alojen tutkinto maksaa yhteiskunnalle noin 90 000-100 000 euroa. Hammaslääkärikoulutus maksaa alle 80 000 euroa ja lääkäreiden kouluttaminen alle 70 000 euroa. Näin arvioiden halvimmalla koulutetaan farmasian alan opiskelijoita - ja yllätykseksi juristeja. Tässä vaiheessa häkellykseni vaihtui jo epäuskoksi ja lopetin kesäisen tutkimustoimintani. Vuosilomahan on tarkoitettu lepoon, ei ajatteluun.

Toista kahvikupillista juodessani mietiskelin, taas kerran, miksi potilas ja lääkäri eivät näytä kohtaavan toisiaan oikea-aikaisesti. Ensimmäiseksi mieleeni juolahti vanha totuus omalääkärin liian suurista väestöistä ja loppumattomasta lääkärintodistusten tarpeesta. Siitä olikin jo helppo edetä lääketieteen kehityksen mukanaan tuomiin monimutkaistuneisiin hoitoihin ja aikaisemmin tuntemattomiin ongelmiin ja lisääntyneeseen uusavuttomuuteen. Mitään uutta oivallusta ei siis syntynyt.

Kolmannen kupillisen kohdalla mieleeni tuli Kansallinen terveysprojekti ja sen määräämät hoitoonpääsyn aikarajat, lähestyyhän maaginen 6 kuukauden deadline vääjäämättä. Terveyskeskuksissa on keskitytty pääasiallisesti hoidon tarpeen arvioon määräajassa. Välillä tuntuu siltä, että kunhan vain hoidon tarve on arvioitu, ei itse hoidon saaminen enää olekaan niin keskeistä. Perusterveydenhuollon potilailla on paljon tauteja, jotka eivät ole akuutteja eivätkä vaadi hoitoa myöskään subakuutisti 3 päivän sisällä. Kuitenkin 3 kuukauden odotus on jo liian pitkä tutkimuksen ja hoidon ajankohdaksi. Koska lääkärikuntamme toimii vastakkaisista yleisönosastokirjoituksista huolimatta lääkärin etiikkaa kunnioittaen, työpäivät pitenevät urakoidessa. Mutta koska odotusajat pysyvät lain määräysten puitteissa, lisätyövoimaa perusterveydenhuoltoon ei katsota tarpeelliseksi pitkistä työrupeamista huolimatta. Esimerkiksi omassa terveyskeskuksessani lääkäreiden ja hoitajien potilaskäynnit ovat lisääntyneet tammi-kesäkuussa yli 10 prosenttia. Mutta jaksavatko terveyskeskustemme lääkärit ja hoitajat työskennellä huipputeholla pitkään?

Koska olin lomalla ja siten vapaana pohdintojen murheista, päätin toistaiseksi lopettaa sanomalehtien lukemisen ja siirtyä Venetsiaan komisario Guido Brunettin seuraan.