Kansallinen lääkäriuhka
Lääkärit ovat yhteiskunnallisesti arveluttavia. He eivät käyttäydy ennustettavasti viisivuotissuunnitelmien mukaisesti. He eivät perusta perheitään ympäri Suomenniemen jakautuen tasaisesti jokaiseen terveyskeskukseen ja sairaalaan. He hakeutuvat kasvukeskuksiin kuten koko muukin väestö.
Lääkäreitä on samanaikaisesti enemmän kuin koskaan ja kuitenkin liian vähän täyttämään kaikki julkiset virat. Lääkärit eivät sitoudu yhteen työnantajaan. Lääkärit työskentelevät itsekkäästi hakien parempaa palkkaa ja itselleen sopivia työaikoja, vaikka koko julkinen sektori ei ole korkeasti koulutetuille kilpailukykyinen eikä vetovoimainen muihin sektoreihin nähden.
Lääkäreistä yhä useampi on nainen, vaikka naisten osuus väestöstä ei ole kasvanut samassa suhteessa. Lääkärit eivät suostu työskentelemään poikkeuksellisen pitkiä, raskaita ja vastuullisia työperiodeja. He vaativat kunnollisia työolosuhteita, vaikka Suomessa on 9 %:n työttömyys.
Lääkärit käyttävät uusia teknologioita ja määräävät uusia tehokkaita lääkkeitä siitäkin huolimatta, että Suomi muuten elinkeinoelämässään tähtää huipputeknologian ykköseksi. Lääkärit myös tutkivat soluja, proteiineja ja geenejä. Potilaat sattuvat rakentumaan esimerkiksi soluista, proteiineista ja geeneistä, joissa joskus voi olla jotakin vikaa. Huipputeknologian tulee puolestaan olla moitteetonta, joten viallisten potilaiden tai heidän osasiensa tutkimusta ei missään muodossa kannata lisätä, vaan päinvastoin vähentää.
Onneksi lääkäreitä ja heidän työtään voidaan kehittää poliittisesti helposti tehtävillä päätöksillä ja määräyksillä.
Erikoistuvat lääkärit hajasijoitetaan puoleksi erikoistumisajastaan kasvukeskusten ulkopuolelle, vaikka erikoistumisvirat ovat pääosin yliopistollisissa keskussairaaloissa. Kunnat eivät silti ole halukkaita kouluttamaan erikoislääkäreitä, vaan ne mieluummin palkkaavat valmiita spesialisteja.
Kansallisen terveysprojektin laskennallinen lääkärivaje on 1 600, joka sisältää kuitenkin sen, että lähes 700 virkaa hoitaa viran kelpoisuusehtoihin nähden epäpätevä lääkäri. Sisäänottomäärä lisätään 600 opiskelijaan vuodessa, mikä nostaa lääkärimääriä kuuden vuoden päästä. Sen sijaan välittömästi ajatellaan lisättävän terveyskeskuksissa toimivia ptlp:n tai erikoistumisvaiheen lääkäreitä 70-100 vuodessa. Näin voi käydä, jos erikoistuvat lääkärit päättävät käydä ptlp-koulutuksen. Jos he aikovat sen sijaan erikoistua suoraan, voi tämä päätös johtaa päinvastoin lääkärimäärän vähenemiseen terveyskeskuksissa. 8 miljoonan euron siirto tutkimus-EVO:sta koulutus-EVO:on vuoteen 2006 asti toisi laskennallisesti 50-100 lääkäriä potilastöihin. Ei ole varmuutta heidän hakeutumisestaan julkiselle sektorille, mutta päätös varmasti vähentää tutkijoiden määrää ja haittaa pitkällä tähtäimellä huipputeknologia-Suomen kilpailukykyä.
Toisaalla 1.4.2002 voimaantulleella asetuksella ilmoitettiin yksipuolisesti lääkärinä työskentelyn opiskelijan statuksella loppuvan kymmenen vuoden kuluttua opiskelujen aloittamisesta. Tämä pika-asetus koskee 250 lääkäriä, jotka siis välittömästi vedettiin pois työmarkkinoilta ns. laskennallisen lääkärivajeen aikana. Lienee kuitenkin ammatillisesti eri asia olla harjoittamatta mitään medisiinaa kuin tehdä tutkimusta tai lääkärin työtä, vaikka syystä tai toisesta tutkinto olisi kesken, ja kaiketi lääkärienkin pitäisi jossakin välissä ennättää tuottamaan jälkikasvunsakin. Asetus tuli voimaan ilman siirtymäaikaa ja ilman Lääkäriliiton mahdollisuutta lausua mielipidettään. Suomalainen byrokratia kantanee oman vastuunsa toimenpiteen aiheuttamasta yksilöä koskevasta taloudellisesta ja yhteisöä koskevasta työvoimapoliittisesta ongelmanluonnista. Näin ei luoda luottamusta valtion virkamieskoneiston toimille oikeusvaltiossa. Virhe on sittemmin ministeriössä myönnetty, ja toivottavasti lainsäätäjät tutkivat oman valmistelumallinsa toimivuutta systemaattisesti vastaisen varalle.
Lääkärien vastuullinen asema yhteiskunnassa on ongelma. Miksi?
