Keskustelu Kela-korvauksista on ajankohtainen, koska STM alkanee selvittää järjestelmän kehittämistä. Keskustelun seuraaminen on mielenkiintoista mm. faktojen ja ideologioiden sekoittumisen osalta. Yhtäällä pääongelmana pidetään sitä, että hyvätuloiset kaupunkilaiset käyvät työttömiä maaseutuveljiään useammin yksityislääkärillä. Toisaalla epätasa-arvon pääsyy nähdään korvaustason jatkuvassa laskussa (nyt alle 30 prosenttia palkkioista), mikä vaikeuttaa köyhimpien mahdollisuutta päästä lääkärille entisestään. Aina voi ihmetellä, kuinka pieneen valinnanvapauteen suomalaiset julkisessa terveydenhuollossa oikein suostuvat. Kela on tehnyt aiheesta selvitystä ja saanut mielenkiintoisia tuloksia. Valitettavasti toimeksianto ei koskenut kuin alle 10 % sairausvakuutuskorvauksista, eli jyrkästi kasvavat matka- ja lääkekustannukset jäivät ulkopuolelle. Perspektiivi on tärkeä, jottei pikkusummista puhuminen vie huomioita todellisista kustannuksista. Lääkärinpalkkiot vastaavat 0,15 % kaikista sosiaalimenoista - ja 2,4 % kaikista sairausvakuutuskorvauksista - ollen 62 miljoonaa vuonna 2005. Tutkimuksen ja hoidon korvaukset olivat samaa luokkaa eli 56 miljoonaa, matkakustannukset kolme kertaa suuremmat eli 164 miljoonaa ja lääkekorvaukset noin 20-kertaiset eli 1,1 miljardia. Useimpien muiden terveydenhuollon kulujen noustessa lääkärinpalkkioiden ja tutkimuksen korvaukset yhteenlaskettuna ovat pysyneet samassa suuruusluokassa viimeiset 35 vuotta. Samoin korvausten saajien määrä on pysynyt varsin vakiona; 1,5 miljoonassa ja käyntimäärä 3,5 miljoonassa.

Kaupungeissa asuvista kolmannes ja maaseudulla asuvista neljännes oli saanut korvauksia lääkärinpalveluista. Korvausprosentti vaihtelee alueellisesti: palvelut ovat kaupungeissa kalliimpia ja korvausosuus matalampi. Kun matkakustannukset otetaan huomioon, oli Kelan korvausprosentti lähes 50 Pohjois- ja Itä-Suomessa ja alle 40 Etelä-Suomessa. Vertailu maksettujen sv-maksujen ja saatujen sv-korvausten välillä osoittaa, että kokonaisuutena järjestelmä tuottaa tulonsiirtoja ruuhka-Suomesta muihin maamme osiin. Pääkaupunkiseudulla sv-maksut kattavat noin 50 % korvauksista, mutta toisessa ääripäässä Etelä-Pohjanmaalla alle 30 %. Sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta on huomattavaa, että kaksi kolmasosaa yksityislääkärillä käyvistä on naisia.

Kela maksaa matkakorvauksia enemmän kuin korvauksia lääkärin- ja hammaslääkärin käynneistä yhteensä. Matkakustannukset tuskin tuottavat vastaavaa määrää terveyttä. Lääkärinpalkkioiden korvausprosenttia on laskettu vuodesta 1989, mutta matkakustannukset tuntuvat olevan saavutettu aluepoliittinen etu, johon ei voi puuttua. Kannattaisi kuitenkin harkita matkakustannusten siirtämistä kunnille, koska ne ovat osaltaan vastuussa palveluiden keskittämisestä johtuvasta matkakustannusten kasvusta. Vielä isompia säästöjä voitaisiin saada lääkekustannuksista, kun apteekkien omistusmonopoli purkamalla siirrettäisiin Euroopan halvimpien tukkuhintojen ja kalliimpien vähittäismyyntihintojen ero takaisin veronmaksajille. Kela voisi perustaa lääkkeiden postimyynnin suoraan sähköisen reseptin perusteella. Ihmiset saisivat päättää itse, käyvätkö apteekissa vai tilaavatko lääkkeensä halvemmalla lähimpään postiin.

Yksityissektorin kustannustehokkuus on julkisen vallan kannalta äärimmäinen: Kelan korvaustaksa on erikoislääkärille 20 minuutin käynnistä 12 euroa, kun terveyskeskuksessa käynnin arvioitu hinta on 55 euroa. Entä tasa-arvo? Yksityislääkäripalveluiden käyttö kasvaa kaupunkimaisuuden ja tulotason kasvun mukana. Mutta onko tämä epäoikeudenmukaista niille, jotka eivät käytä palveluita vai niille, jotka käyttävät ja maksavat terveydenhuollostaan yli 70 prosenttia itse? Kyse on ideologisista oletuksista: halutaanko mahdollisuuksien vai toteutuneiden käyntien tasa-arvoa? Käyvätkö ihmiset yksityislääkärillä turhaan, julkisen palvelun lisäksi - vai julkisen palvelun sijaan? Onko valinnanvapaudella itseisarvoa vai johtaako se vain tietämättömien potilaiden rahojen tuhlaukseen? Onko ongelma, että korvaustason laskun maksavat pääosin naiset? Jos Kela-korvauksien korjaamisella kevennetään julkisen sektorin paineita, lisätään ihmisten mahdollisuutta valita lääkärinsä ja parannetaan sukupuolten välistä tasa-arvoa, kannattaisi asiaa harkita avoimesti myös oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.