Lomilta palattua on edunvalvontakeskustelu taas saanut vauhtia. Valtakunnalliset tulopolitiikan koukerot ovat nousseet otsikoihin. Keskusjärjestöjen ja poliitikkojen kommentit työsopimuslaista, inflaatiosta ja öljyn hinnasta vaikuttavat varjonyrkkeilyltä. Epämääräisiä ja ympäripyöreitä käsitteitä heitellään ilmaan ja kytätään sekä vastapuolen että toisten ammattijärjestöjen liikahduksia. Monesti onkin niin, että pääasiallinen vihollinen ei olekaan työnantajapuoli vaan toinen työntekijäjärjestö ja pahimmillaan joku ryhmä oman ammattijärjestön sisällä. Ei ole niin väliä, minkä prosentin oma ryhmä saa, kunhan se toinen ryhmä vain ei saa penniäkään enempää... Kovin inhimillistä on tietysti nähdä pahin kilpailija siinä porukassa, joka on lähimpänä. Virallinen vastapuoli Etelärannassa tai Kuntatalolla on niin kovin kaukana.

Lääkäriliiton ulkoinen kuva on tutkimusten mukaan ammattijärjestönä vahva ja näkyvä (suuren yleisön ja muiden ammattijärjestöjen mielestä). Tarkastelen nyt kuitenkin heikkouksiamme provosoiden ja kärjistäen. Lääkärikunnan suurin heikkous on ryhmäkuntaisuus ja passiivisuus omien asioiden hoidossa. Meillä on 90 erikoisalaa ja 18 000 erilaista yksilöllistä mielipidettä joka asiasta. Sairaalan ja terveyskeskuksen ruokasalissa on yleensä vakiopöytä, jossa kuullaan standardivalitukset. Miksei liitto tee mitään, miksei se, tämä tai tuo tee mitään? (siis aina jonkun muun pitäisi tehdä). Kaikki on päin mäntyä, työilmapiiri on huono, kaikkialla muualla kaikki on paremmin.

Tällaiseen negatiivispassiiviseen ilmapiiriin yhdistyy usein myös toisten kollegoiden moittiminen. Kirurgit moittivat anestesiologeja, radiologit kliinikoita ja sisämedisiinarit toimenpidelääkäreitä ja kaikki yhdessä terveyskeskusta ja naapurisairaalaa. Suoritepalkkausta ei voi ajatella, koska toinen erikoisala saattaisi hyötyä enemmän ja kaikki esitetyt työtaistelumallit ovat vääriä, koska lakkorasitus ei mene aivan tasan.

Aihetta tyytymättömyyteen tietysti on. Julkisen sektorin palkkataso on selkeästi jälkeen jäänyt. Työn kuormittavuus on kasvanut ja urakan suureneminen ei ole palkkapussissa näkynyt. Mutta pelkällä valituksella mikään ei muutu. Lääkäriliiton hallituksen 10 lääkäriä tai valtuuskunnan 60 jäsentä tekevät ratkaisuja, mutta eivät voi ilman kentän kollegoiden tukea tilannetta muuksi muuttaa. Liiton vaaleissa on nyt mahdollisuus lähteä itse mukaan vaikuttamaan tai valita päättäjiksi mieleisensä kollegat. Viime kevään jäsenäänestyksen äänestysprosentti oli 63,2 ja valtuuskunnan vaalissa olisi hyvä päästä vielä tästäkin yli. Jos haluamme viestiä päättäjille ja työnantajille ammattikunnan aktiivisuudesta, päättäväisyydestä ja yhtenäisyydestä, olisi omien vaalien aktiivisuuden oltava korkea.

Lääkäriliiton tehtäviin kuuluu valtion ja kunnan virkaehtosopimusten lisäksi myös terveyspolitiikkaa, etiikkaa, yksityislääkäritoiminnan kehittämistä, täydennyskoulutusta ja laatuprojekteja kollegiaalisuuden valvonnan ohella. Ei ole yhdentekevää se, ovatko lääkärit oman liittonsa jäseniä, ja tulevana talvena muodollinen jäsenmaksun maksaminen ei riitä, vaan muutokseen tarvitaan kentän aktiivisuutta ja tukea hallitukselle ja neuvottelijoille. Terveydenhuollon avainryhmänä meidän tulee nyt hakea ratkaisuja palkkauksemme jälkeenjääneisyyteen. Poliittisten päättäjien joukossa ja tiedotusvälineissä on vihdoin alkanut esiintyä ymmärtämystä lääkärien tilanteelle. Nyt on todella tärkeää saada kanavoitua turhautuminen ja tyytymättömyys toiminnaksi ja järjestölliseksi aktiivisuudeksi.

Neuvottelutavoitteista päätetään alkusyksystä, edustettuina päätöksenteossa ovat niin nuorimmat lääkärit kuin varttuneimmat spesialistitkin. Keskinäiset kiistat käytäköön nyt tavoitteiden asettelussa, ja päätöksen jälkeen on päämäärään pyrittävä yhdessä. Ruutia ei pidä tuhlata sisäisessä kahinoinnissa, voimia tulemme tarvitsemaan myöhemmin talvella.

Tulossa ovat liiton vaalit, kunnallisvaalit ja vaikea sopimuskierros. Lämpöisen elokuun energiaa tulemme tarvitsemaan.