Eräässä eurooppalaisessa valtiossa pohdittiin siirtymistä omaparturijärjestelmään. Tämä tarkoittaisi sitä, että kullekin asukkaalle määrätään asuinkadun perusteella oma parturi-kampaaja, jonka palveluita kunkin asukkaan tulee käyttää. Tämä parturi vastaisi koko perheen hiusasioista aina miehen parran siistimisestä rouvan permanenttiin. Asukkailla itsellään ei olisi mahdollisuutta valita omaa parturiaan, sillä kunta on järjestänyt heille juuri tämän työntekijän.

Asukkaat kävivät sillä parturilla tai kampaajalla, jonka kanssa oli muodostunut luottamuksellinen asiakassuhde ja jonka työn jäljen he tiesivät hyväksi. Ammatinharjoittajat viihtyivät työssään. Heillä oli asiakkaita, jotka halusivat tulla nimenomaan heidän liikkeeseensä. Eräät matkustavat jopa toisesta kaupungista vain päästäkseen hyväksi tuntemalleen parturille tai kampaajalle.

Ammatinharjoittajan työ oli toki raskasta, mutta kovan työn vastapainoksi hän ansaitsi hyvän elannon, ja työajoista ja työmäärästä saattoi vastata täysin itsenäisesti. Jos halusi välillä höllätä työtahtia ja lomailla tai hoitaa perhettä, niin se onnistui mainiosti. Kyseisen maan poliittiset päättäjät halusivat kuitenkin muutoksen järjestelmään. Partureilla ja kampaajilla tuntui menevän liian hyvin ja asiakkaiden tyytyväisyyskin oli epäilyttävän korkea.

Parturit ja kampaajat päätettiin niputtaa suuriin kunnallisiin perushiussalonkeihin, joissa kukin hoitaisi työnsä kuitenkin hyvin yksinäisesti. Jatkossa parturit ja kampaajat vastaisivat kokonaisvaltaisesti heille nimettyjen kuntalaisten hiustenhoidosta. Vain vaikeimmissa hiusjuurianalyyseissä tai peruukkiongelmissa voisi kääntyä asiaan perehtyneemmän erikoisparturimestarin puoleen. Nämä toimisivat kunnallisissa erikoishiussalongeissa, eivät itsenäisinä ammatinharjoittajina, kuten aiemmin.

Uudet kunnalliset parturi-kampaajat tarvitsisivat tuekseen tietysti hiuskiehkuroiden siivoojia sekä salonkeihin talonmiehiä ja vahtimestareita. Lisäksi tarvittaisiin talousosasto hoitamaan laskutusta. Tärkeimpiä avustavia henkilöitä olisivat parturiapulaiset eli hiustenhoitajat, jotka valmistaisivat asiakkaita parturi-kampaajan käsittelyyn pesemällä hiukset etukäteen sekä tarvittaessa antaisivat valistusta hyvästä hiustenhoidosta. Lisäksi tarvittaisiin luonnollisesti vielä hallinto, johon kuuluisivat yliparturit, apulaisyliparturit sekä tietysti hiustenhoitajien esimiehinä ylihiustenhoitajat ja apulaisylihiustenhoitajat. Nämä eivät voisi osallistua käytännön työhön, sillä hallinto haluttiin tehdä tarkoituksella niin ankeaksi työpaikaksi, että sinne ei olisi tunkua käytännön työn tekijöistä.

Koska parturi-kampaajat koulutettiin yhteiskunnan varoilla, päätettiin, että heidän olisi pakko työskennellä harjoittelijan palkalla kunnallisessa hiussalongissa kahden vuoden ajan ennen kuin saisivat hakea vakituista kunnallista parturi-kampaajan virkaa. Tähän pakolliseen jaksoon kuuluisi myös puolen vuoden työskentely erikoishiussalongissa, joka ei kuitenkaan saisi olla alle kahdensadan kilometrin etäisyydellä lähimmästä perushiussalongista. Näin tutustuttaisiin laajemmin kunnalliseen hiustenhoitojärjestelmään myös oman toimialueen ulkopuolella ja samalla paikattaisiin alueellista työvoimapulaa erikoishiussalongeissa.

Parturit ja kampaajat vastustivat suunniteltua järjestelmää alusta alkaen, mutta heidän ääntään ei haluttu kuulla. Kun suunnitelma oli jo lähes valmis ja sen toteuttamisesta vallitsi huomattava poliittinen yksimielisyys, kantautui maahan viestejä eräästä toisesta eurooppalaisesta valtiosta, jossa noin 30 vuotta aikaisemmin oli toteutettu samankaltainen uudistus, ei tosin hiustenhoidon alueella. Vasta käyttämällä esimerkkinä tätä eriskummallista järjestelmää parturit ja kampaajat saivat poliitikot ymmärtämään suunnitelman kalleuden ja kankeuden. Niinpä poliitikot päättivätkin, että parturit ja kampaajat saavat jatkossakin toimia itsenäisinä ammatinharjoittajina vanhan, hyväksi havaitun mallin mukaisesti. Sen pituinen se.