Matkalta palattuani yritän saada järjestystä työpöydän kaaokseen. Vielä yhdestä pöydästä selviäisi, mutta kun samanlainen hässäkkä on loman jälkeen kotona, vastaanotolla ja täällä liiton konttorissa, niin koko loma on pakko asettaa kyseenalaiseksi. Lentomatkalla kotiin jo alkoi hahmottua rästien määrä ja ahdistukseen avasin tieteellisen lehden, jotta edes jotakin ammatillista nettoa tulisi reissusta. Artikkeli käsitteli vanhuksen lonkkamurtuman hoitoa potilastapauksena, ortopedi otti näyttöön perustuvan lähtökohdan ja aluksi totesi, että taustan selvittämiseen saisi kulua korkeintaan neljä tuntia työaikaa! Olettamus neljän työtunnin käyttämisestä yhden potilastapauksen teoriaan ja taustoittamiseen pysäytti, väestövastuulääkärin työtahti on niin tiukka, että edes kokonaisen tunnin irrottaminen yhdelle potilaalle on hankalaa. Ammattikirjallisuuteen en ole enää vuosiin ehtinyt perehtymään työajan puitteissa, pikaiset haut CD-rompulta ovat analyyttisintä tiedonhakua työpaikalla ja työajalla.

Kiireettömyyden tuntu pitäisi kuitenkin saada jokaiseen lääkärikontaktiin, tapahtuipa se sitten puhelimessa, vastaanotolla tai kierrolla. Potilaat odottavat tietysti hyvää hoitoa ja laadukasta palvelua, mutta myös aikaa itselleen. Huonokuntoisella potilaalla tai hitaalla hämäläiselläkin on oikeus ehtiä kysymään lääkäriltä ja myös saamaan vastauksia ja tarvittaessa pitempikin selvitys tilanteestansa. Eikä taida empatia, välittäminen ja lohdutus välittyä juosten. Pysähtymiseen ja koskettamiseenkin olisi se hetki löydettävä.

Meitä lääkäreitä on Suomessa enemmän kuin koskaan aiemmin, 18 590 vuoden alussa, joista työikäisiä 16 696. Meillä on enemmän teknologiaa apunamme, laboratorio- ja kuvantamismenetelmiä ja potilaskontakteihin myös puhelimet ja Internet tulossa potilaskäyttöön. Hoitajiakin on jakamassa työtaakkaamme enemmän kuin koskaan. Myös väestö on koulutetumpaa ja terveystiedosta ei pitäisi olla puutetta. Mistä siis kaikki kiire johtuu? Onko terveyspalvelujen kysyntä todella rajattoman kasvun alue, kunnes kaikki toimivat toinen toistaan hoitaen? Onko kyseessä tosiaan medikalisaatio, joka vaatii normaalielämään lääketieteellisen intervention? Amerikkalainen lääkärikollega spekuloi tyttöjen murrosiän tautiluonteesta: hormonithan ovat sekaisin, mieliala heittelee ja vuotoja tulee miten sattuu - eli hormonihoitoon vain kaikki tytöt?

Oman työn kiireessä on hankala nähdä metsää puilta. Vastaanottoapulainen täyttää ajat riippumatta siitä, onko jaettavaa 10 vai 100 yksikköä. Erikoissairaanhoitoon saapuu lähetteitä yhä enemmän ja poliklinikat koettavat lisätä tehokkuutta. Taitaa vain olla niin, että oravanpyörälläkin on maksiminopeutensa. Jenkit puhuvat käsitteestä quality time, kun tarkoittavat sitä, että perheen kanssa ehtii olla vain tunnin viikossa. Eikö kuitenkin pitäisi olla niin, että töissäkin voisi olla laatuaikaa ja saada aikaan laatupalvelua ja laatutuloksia. Käytäntönä näyttää olevan, että ensin revitään järjetöntä työtahtia, runsaita ylitöitä ja sitten yritetään toipua aktiivivapailla ja palkattomilla virkavapailla, jotta jaksaisi hypätä takaisin oravanpyörään. Sama kiirehulluus vallitsee kotonakin, vaikka askareita helpottavia kodinkoneita on enemmän kuin jaksaa muistaa.

Tuoreesta lääkärikyselystä saamme pian tulokset kollegakunnan lähivuosien suunnitelmista. Yleinen trendi mahdollisimman pikaisesta siirtymisestä jonkinasteiselle eläkkeelle näyttäisi olevan lääkärien suosiossa. Mikäli aiomme hallita suurten erikoislääkäri-ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen, olisi julkisen sektorin lääkärinviroissa saatava väki jaksamaan ja viihtymään. Vaikka pallo tässä asiassa on tällä hetkellä työnantajalla, olisi meidänkin hyvä hakea ratkaisua ja kehittää ehdotuksia jaksamisen parantamiseksi. Moni uupunut lääkäri laskee päiviä lomansa alkuun. Millä me pitäisimme itsemme työkuntoisina ja jaksavina ja saisimme kiireen hallintaan? Ajattelin kipata työpöydän paperit ensimmäiseksi paperinkeräykseen, ainakin ulkoinen työnhallinta paranee välittömästi.