Hallituskolumnissa voi levittää tietoa monista tärkeistä ja ajankohtaisista asioista. Monet valmisteilla olevat asiat niin Lääkäriliiton sisällä kuin valtakunnallisessa terveyspolitiikassakin ovat antaneet vuosien aikana aiheen Lääkärilehden kolumnille. Vaikka tyhjän Word-dokumentin tuijottaminen aiheuttaa alkuun angstia, koen kuitenkin olevani etuoikeutettu, kun voin välittää mielestäni tärkeää tietoa kollegakunnalle ja muillekin lukijoille Lääkärilehden välityksellä.

Melko harvoin olen saanut suoraa palautetta kirjoituksistani, vaikka olenkin aina laittanut sähköpostiosoitteeni kirjoituksen alle. Ilmeisesti en ole provosoinut lukijoita kirjoituksillani. Enkä tähän ole pyrkinytkään.

Eräillä kolumnisteilla olen havainnut itsetarkoituksellista tarvetta suututtaa lukijoitaan ja ilkeillä esimerkiksi valitsemilleen ammattiryhmille. Tällaisia kolumnisteja on varsinkin iltapäivä- ja ilmaisjakelulehdissä. Onpa muutamille heistä annettu loka-alkuisia lempinimiäkin. Itse kutsun tällaista kirjoittelua likasankojournalismiksi. Hääräileepä tällaisena kolumnistina eräs kotikaupunkini dosenttikin, jolla tuntuu olevan tarvetta provosoida keskustelua vaikka väkisin. Työkaluina ovat karkeat yleistykset, populistiset kielikuvat, pseudotieteelliset heitot sekä suoranainen muunneltu totuus.

Mitkä siten ovat tällaisen toiminnan motiivit? Aikani asiaa pohdittuani en ole keksinyt kaunan lisäksi muuta motiivia kuin sen, että kyseisille kolumnisteille on omista kirjoituksista tullut huumetta, jota on saatava säännöllisesti ja aina vain suurempia määriä. Jos aiemmin sai kirjoituksillaan kymmenen ihmistä harmistumaan, niin seuraavalla kerralla on kirjoitettava niin ilkeästi, että mielensä pahoittaneita on oltava vähintään sata. Mieluummin tuhat.

Tällaisille kirjoittajalle on varmasti järkytys ja narsistinen loukkaus, mikäli kukaan ei anna kirjoituksesta palautetta tai lehden yleisönosasto ei täyty asiallisistakaan vastineista. Valitettavasti nistin elämä on tunnetusti synkkää. Myös kolum-nistin. Lopputuloksena on näet kierre, jossa viimein uskottavuus ja mahdollinen auktoriteettikin on menetetty. Addiktiosta on ilmeisesti silti vaikea parantua.

Vai olisiko ilkeys sittenkin heille vain keino ansaita rahaa? Kukaanhan ei näiltä kirjoittajilta tilaisi kolumneja, mikäli he raportoisivat kuivakkaan asiallisesti terveysprojektista tai edes vähemmän asiallisesti kesän uimapukumuodista. Kirjoittajan brändi on toisenlainen. Ja se leima on siten kestettävä silläkin uhalla, että uskottavuutta ei enää ole. Jonkinlainen patologinen riippuvuussuhde tämäkin.

Toivottavasti itse säästyn tältä addiktiolta. Tästäkään kolumnista tuskin saan palautetta. Korkeintaan eräältä kotikaupunkini dosentilta.