Olen juuri palannut vuotuisesta lääketieteen koulutukseen liittyvästä AMEEn (Association for Medical Education in Europe) kongressista Prahasta. Ohjelma oli tiivis ja monipuolinen ja antoi monia ideoita siitä, miten lääketieteen koulutusta voidaan kehittää sekä miten opiskelijoiden oppimista voidaan tukea. Tunsin oloni turvalliseksi ja tyytyväiseksi. Sitten viimeisenä kongressipäivänä, lukuisten sisällöltään positiivisten esitysten jälkeen, kuuntelin luennon, jossa luennoitsija kertoi opiskelijoiden empatiakyvyn vähenevän merkittävästi ensimmäisten kolmen opiskeluvuoden aikana! Luennoitsija tosin heti perään lohdutti, että empatiakykyä voidaan opettaa; hän myös korosti että itsetuntemus ja omien emootioiden tiedostaminen on keskeistä empatiakyvyn kehittymisessä.

Heti kotiin tultuani katsoin PubMedistä, löytyisikö sieltä julkaisuja lääketieteen opiskelusta ja empatiakyvyn muutoksesta opiskelujen aikana. Sieltä löytyikin lukuisia artikkeleita, joista poimin yhden tuoreimman (Newton B ym. Acad Med 2008;83:244-9). Tutkimuksen mukaan lääketieteen opiskelijoiden (Arkansasin yliopisto) "empatiapisteet" ovat lääketieteen koulutuksen alussa korkeammat kuin väestöllä yleensä. Naispuoliset lääketieteenopiskelijat saavuttavat merkittävästi korkeammat "empatiapisteet" kuin miehet ja he suunnittelevat hakeutuvansa miehiä merkittävästi useammin niille erikoisaloille, joihin sisältyy runsaasti vuorovaikutusta. Kolmannen opiskeluvuoden jälkeen miesopiskelijoiden empatiapisteet olivat pudonneet normaaliväestön tasolle, ja osalla naisista jopa alle naispuolisen normaaliväestön. Niillä lääketieteen opiskelijoilla, jotka suunnittelivat hakeutuvansa psykiatriaan, sisätauteihin, gynekologiaan, lastentauteihin tai yleislääkäreiksi, empatiapisteiden lasku oli pienempi kuin muille aloille hakeutuvilla.

Tutkimustulokset eivät ole suoraan sovellettavissa kaikkiin lääketieteen opiskelijoihin eri yliopistoissa. Tutkijat mm. arvioivat, että ongelmalähtöisessä opiskelussa empatiapisteiden lasku olisi vähäisempi. Tutkimus on kuitenkin merkittävä alallaan, sillä empatiakyky on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista lääkärin ammatissa ja potilas-lääkärisuhteessa. Suomalaisissa yliopistoissa ainakin osittain toteutetaan ongelmalähtöistä opetusta, minkä vuoksi olisi mielenkiintoista selvittää suomalaisten lääketieteen opiskelijoiden empatiakykyjä koulutuksen eri vaiheissa.

Vuorovaikutuskoulutusta on lisätty viime vuosien aikana tiedekunnissamme. Pelkkä vuorovaikutustaitojen opetus ei näyttäisi kuitenkaan riittävän. Lääketieteen koulutukseen tulisi ilmeisesti aiempaa enemmän sisältyä vuorovaikutuskoulutuksen ohella itsetuntemusta ja omien emootioiden käsittelyä. Ja kaiken tämän tulisi tapahtua muusta opetuksesta tinkimättä.

Haasteita tulee jatkossakin riittämään lääketieteen perusopetuksen alueella. Niihin voidaan vastata vain turvaamalla riittävä opettajavolyymi ja yksilöllinen, opiskelijalähtöinen opetus.