Lääkärin työ, tehtiinpä sitä sitten terveyskeskuksessa tai sairaalassa, on intensiivistä, kiireistä ja sisältää päivän mittaan monia uusia ihmiskontakteja. Tutkimusten mukaan kaikki edellä mainitut elementit lisäävät psyykkistä kuormitusta. Me lääkärit haluamme uskoa, että tavallista kansalaista koskettavat fyysiset ja psyykkiset lainalaisuudet kilpistyvät valkoisen suojavaatteemme pinnasta. Samaan aikaan luemme kuitenkin tutkimuksista, joissa todetaan, että esim. naislääkäreiden itsemurhariski on normaaliväestöä suurempi. Onko meillä keinoja puuttua kehitykseen?

Kun lääkäri sairastuu, hän pyrkii aluksi tekemään itse diagnoosin ja määräämään itselleen sopivan hoidon. Diagnoosiin päästään usein ilman mitään rutiininomaisia tutkimuksia, joihin hakeutumisenkin estää kiireinen työtahti. Sinä aikanahan jäisi jo moni potilas hoitamatta. Omien sukulaisten tai kollegojen hoitaminen on tunnetusti vaikeaa: objektiivinen harkinta jää ja sorrutaan joko vaivojen vähättelyyn tai ylihoitoon. Itsehoidossa ongelma vain korostuu. Terveydenhuoltojärjestelmämme edellyttää, että poteva hakeutuu joko kunnallisen terveydenhuollon tai yksityislääkärin hoitoon. Riski salassa pidettävien sairaustietojen joutumisesta koko työyhteisön tietoon on erityisen suuri juuri julkisen terveydenhuoltojärjestelmän piirissä työskentelevän lääkäri-viranhaltijan kohdalla. Jo odotushuoneessa istuminen on julkinen asia. Yksityissektoria käytettäessä tutkimusten aiheuttamat kustannukset kasvavat kohtuuttomiksi. Lääkäri ei siis ole tasa-arvoinen liikkuessaan potilaana terveydenhuollon kentässä

Suomen Lääkäriliitto on aloittanut luottamuslääkäritoiminnan, jonka puitteissa kaikki Lääkäriliiton jäsenet voivat hakeutua yleisesti arvostetun ja luotettavaksi tunnetun lääkärikollegan vastaanotolle tarvittaessa vaikka toiselle paikkakunnalle ilman kohtuuttomia kustannuksia. Luottamuslääkäri ohjaa potilaansa sitten eteenpäin. Järjestelmä on arvokas ja hyvä konsultaatioapu. Sairaalahoidon kohdalla tilanne on ongelmallisempi. Harva kunta suostuu osallistumaan virkalääkärinsä sairaalahoidon kustannuksiin, mikäli salassapitohalukkuuden takia hoitoa haetaan toisen sairaanhoitopiirin alueelta.

Lääkäreiden työterveyshuolto on usein laiminlyöty. Lääkäri kokee usein varsinkin ehkäisevän työterveyshuollon järjestämät käynnit turhiksi ja jopa loukkaaviksi. Toisaalta työterveyslääkärin on vaikea saada tutkittavakseen kollegaa, joka vierastaa vastaanottoja varsinaista työhöntulotarkastusta lukuun ottamatta. Jopa lääkärit kokevat joskus työterveyslääkärinsä sellaiseksi työnantajan edustajaksi, jolta on parasta salata mahdolliset sairaudet ja työrajoitteet. Moniko lääkäri on kutsunut ergonomia-asiantuntijan työpisteeseensä kolottavan niskansa tai selkänsä takia? Potilaille suosittelemme kuitenkin yhteydenottoa työterveyshuoltoon, mikäli epäilemme työolosuhteista aiheutuvia fyysisiä tai psyykkisiä vaivoja. Jo kunnallisten työterveyspalvelujen siirtäminen omiksi tulosyksiköikseen parantaa luottamusta riippumattomaan terveydenhoitoon. Joissakin työpaikoissa lääkäreiden työterveyspalvelut on järjestetty yhteistyössä naapurikunnan kanssa, jolloin kuntien lääkärit hoidetaan toisen kunnan alueella. Myös yksityisen sektorin palveluja tulisi hyödyntää nykyistä laajemmin. Lääkäreiden työterveyspalvelut voitaisiin järjestää luontevasti esim. ostopalvelujärjestelmää hyväksikäyttäen. Varsinkin kaupungeissa toimivat yksityiset työterveyspalveluyksiköt tarjoavat ammattitaitoista ja työnantajasta riippumatonta työterveyspalvelua. Samalla kunnalliset työterveysasemat voisivat keskittyä tuottamaan laadukkaiksi tunnettua työterveyshuoltoa kunnan muille työntekijöille ja ulkopuolisille yritysasiakkaille. Innokkaana vastavalmistuneena lääkärinä aloittelin uraani ottamalla vastaan potilaitani pyörillä kulkevan sermin takana käytävällä. Valitettavasti näköeste oli niin matala, että kaikki itseäni pidemmät yli 160-senttiset näkivät vaivatta vastaanottohuoneeseeni käytävällä kävellessään. Seuraavassa työpaikassani sain jo ikkunattoman pikkuhuoneen, josta urani eteni edelleen vesipisteettömään normaalikokoiseen työtilaan. Opin sen, että lääkärikokemus on ilmeisesti suoraan verrannollinen työtilan neliömäärään ja varustelutasoon. Lääkärin työsuojeluun kiinnitetään edelleenkin valitettavan vähän huomiota. Päivystystilanteissa ja kotikäynneillä joudumme ajoittain konkreettisen fyysisen uhkailun ja väkivallan kohteeksi. Ainakin terveyskeskuksissa lääkärit joutuvat lähes päivittäin myös vihamielisten verbalistien hyökkäysten uhreiksi. Kun lääkäriä lyödään, ryhdytään usein pohtimaan lääkärin käyttäytymisessä olleita virheitä ja samalla syytös tapahtuneesta kohdistuu uhriin eli lääkäriin. Näin menettelemällä voidaan tuntea turvallisuutta: minulle ei voi sattua sellaista, minä toimin oikein.

Työpaikkojen työsuojelulla on paljon tehtävää lääkäreiden työolosuhteiden ja niissä esiintyvien uhkien tunnistamisessa ja poistamisessa. Omaa asennemuokkaustakin tarvitaan, sillä työsuojelu on myös lääkäriviranhaltijoiden oikeus. Työnantajan velvollisuus on huolehtia asianmukaisesti näiden oikeuksien toteuttamisesta. Lääkäri olisi paras lääkäreiden työolosuhteiden tuntija, joten haasteena on saada kollegakuntamme kiinnostumaan työsuojelukysymyksistä ja osallistumaan työsuojeluorganisaation toimintaan.