Kuka oli lääkäri Arvo Mäkelä?
Lääkäriliitto sai loppukesästä 1994 yllättäen ilmoituksen, että Tampereella 2.7.94 kuollut lääkäri Arvo Mäkelä oli testamentannut liitolle arvokkaan taidekokoelmansa. Tieto otettiin kiitollisena, mutta hämmästyneenä vastaan. Kuka oli tämä Arvo Mäkelä? Hän oli Lääkäriliiton jäsen, mutta ei tiettävästi ollut koskaan osallistunut liiton toimintaan. Uusimpiin matrikkeleihin hän ei ollut antanut tietoja itsestään eikä häneltä jäänyt lähiomaisia, jotka olisivat voineet kertoa Arvo Mäkelän elämästä ja syistä, miksi hän päätti lahjoittaa taidekokoelmansa Lääkäriliitolle.
Pienen tutkimustyön tuloksena Arvo Mäkelän henkilö alkoi kuitenkin hahmottua. Vuosien 1946 ja 1952 lääkärimatrikkeleista löytyivät hänen siihenastisen elämänsä keskeiset faktat. Mäkelän naapuri ja viimeisten elinvuosien ystävä Pauli Niemi on valottanut varsinkin Mäkelän vanhuusvuosia sekä sota-ajan muistoja, joista he usein puhelivat keskenään. Monet vanhat tamperelaiset lääkärit muistavat Arvo Mäkelän, vaikka hän eristäytyvän luonteensa takia ei tullut kollegakunnalle kovin tutuksi. Elävänä Arvo Mäkelän muisto säilyy Pispalan alueella, jossa hän teki koko elämäntyönsä Tampereen kaupungin aluelääkärinä. Siellä kerrotaan vieläkin tarinoita tästä erikoisesta, mutta arvostetusta lääkäristä.
Arvo Mäkelä syntyi vuonna 1905 Pispalassa. Hän valmistui ylioppilaaksi Tampereen klassillisesta lyseosta vuonna 1928 ja suoritti lääketieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1938. Sotavuodet hän toimi pataljoonan ja kenttäsairaalan lääkärin tehtävissä. Vuonna 1941 hänet valittiin Tampereen läntisen esikaupunkialueen lääkäriksi, jossa tehtävässä hän palveli vanhuuseläkkeelle jäämiseensä saakka 1960-luvun loppupuolelle.
Arvo Mäkelän koulu- ja opiskeluvuosista ei paljon tiedetä, paitsi että hän valmistui lääkäriksi keskimääräistä iäkkäämpänä - 33 vuotiaana. Osittain tämä saattaa johtua hänen hämäläisestä luonteestaan - monet kuvailevat hänen toimintatapaansa perusteelliseksi, jopa jahkailevaksi. Opiskelut kustansi hänen isänsä, joka toimi tuohon aikaan Finlaysonilla kuorma-autonkuljettajana.
Sotavuodet
Kansalaissodan kerrotaan jättäneen Arvo Mäkelän mieleen lähtemättömät muistot. Pispala oli köyhää, pääosin punaisten asuttamaa aluetta. Isä Vihtori Mäkelä joutui joksikin aikaa punaisten vangiksi ja Arvo sai punakaartilaisten pojilta selkäänsä kulkiessaan yksin yli kolmen kilometrin koulumatkaansa Tampereen keskustaan. Hän kertoi kuitenkin myöhemmin vaikuttuneensa syvästi nähdessään, kun Vilppulassa kaatuneita punaisia tuotiin rautatieasemalta Pyynikille haudattavaksi Chopinin surumarssin soidessa. Kansalaissodan muistoista huolimatta Mäkelä ei tuntenut katkeruutta pispalalaisia kohtaan, vaan teki myöhemmin elämäntyönsä heidän lääkärinään.
Talvi- ja jatkosota vaikuttivat voimakkaasti Arvo Mäkelän elämään. Hän joutui miltei heti valmistuttuaan pataljoonanlääkäriksi silloisen everstiluutnantti Aaro Olavi Pajarin joukkoihin, jotka taistelivat mm. Kollaanjoella ja Aittojoella.
Mäkelä piti yhtenä talvisodan vaikeimmista kokemuksista sitä, kun venäläinen pataljoona saartoi mottiin täynnä suomalaisia haavoittuneita olevan joukkosidontapaikan. Hän kertoi pelänneensä tuolloin tosissaan - ei omasta vaan haavoittuneiden sotilaiden puolesta. Kenraali Pajarin neuvokkaan toiminnan ansiosta paikalle saatiin kuitenkin apuvoimia ja haavoittuneet voitiin pelastaa.
Jatkosodasssa Mäkelä toimi lääkärinä mm. hyökkäyksessä Äänislinnaan, Uhtuan suunnalla sekä Heinolan sotasairaalassa. Sodan aikana hän joutui tekemään paljon leikkauksia ja kerrotaan hänen harkinneen kirurgiksi ryhtymistä. Jostain syystä nämä suunnitelmat kuitenkin jäivät - lieneekö syynä ollut se, että opinnot ja sota-aika olivat vieneet koko nuoruuden eikä erikoistumaan lähtö nelissäkymmenissä tuntunut enää houkuttelevalta.
Aluelääkärinä Pispalassa
Arvo Mäkelä valittiin vuonna 1941 Tampereen läntisen esikaupunkialueen aluelääkäriksi. Tampereella toimi tuolloin kaksi aluelääkäriä, joiden työ vastasi kunnanlääkärin työtä. Virkatehtäviin kuului lähinnä terveydenhuolto: hygienian valvonta, rokotukset sekä neuvolatyö. Peruspalkka maksettiin virkatehtävistä, lisäksi lääkäri sai periä sairausvastaanotosta palkkiot suoraan potilailta.
Mäkelä piti vastaanottoa Pispalassa kotitalossaan, jossa hän asui yhdessä isänsä kanssa. Häntä arvostettiin lääkärinä ja hänellä kävi paljon potilaita.
"Arvo Mäkelä oli pidetty lääkäri ja pispalalaiset ihailivat häntä. Vaikka hän oli henkilönä bisarri, oli hän lääkärinä ammattitaitoinen. Hän teki paljon sairauskäyntejä ja valvoi kuolevien potilaiden luona. Häntä pidettiin todella hyvänä lääkärinä", kertoo Pauli Rissanen, eläkkeellä oleva Tampereen I kaupunginlääkäri.
Vanhat tamperelaiset lääkärit luonnehtivat Mäkelää yleensä hiljaiseksi ja eristyväksi. Hän työskenteli omalla alueellaan itsenäisesti ja oli hyvin vähän yhteydessä kollegoihinsa. Hän kävi 50- ja 60-luvuilla lääkäriseuran kokouksissa, mutta ei juuri osallistunut keskusteluun.
"Arvo Mäkelä oli yksin viihtyvä ja syrjään vetäytyvä. Lääkäriseuran kokouksissa hän oli kuuntelija, ei puheenkäyttäjä, joita seurassa oli kyllä tarpeeksi muutenkin. Hänen tiedettiin olevan kiinnostunut taiteesta, mutta ei hän puhunut siitä kollegoilleen, kuten ei muistakaan asioistaan. Ihmisenä häntä ei ilmeisesti kukaan oppinut tuntemaan", muistelee Olavi Soukka, entinen Tampereen II kaupunginlääkäri.
Potilaidensa keskuudessa Mäkelä näyttää olleen puheliaampi kuin kollegoidensa parissa. Hänellä oli myös huumoria ja omia erikoisia sutkauksia, joita pispalaiset ymmärsivät. Jonkun professorin kerrotaan opiskeluaikana loukkaantuneen amanuenssi Mäkelän suorapuheisuudesta, mutta pispalalaiset osasivat vastata samalla mitalla.
Mäkelällä ei ollut vastaanottoapulaista ja puhelinliikennettä hoiti vanha isä, joka vastasi puhelimeen "Mäkelässä". Isä saattoi kesken potilasvastaanoton avata oven ja tokaista tohtorille: "Tuus poika kalasopalle", kertoo Pispalan Moreeniseuran entinen puheenjohtaja Kirsti Salo.
Salo joutui usein nuorena tyttönä käymään Mäkelän vastaanotolla uusimassa sairastelevien vanhempiensa reseptejä. Kerrankin odotushuone oli täynnä aiemmin tulleita potilaita, mutta Mäkelä kutsui Salon sisään ja rupesi kertoilemaan hänelle ranskan kielen opinnoistaan sekä uusista taidehankinnoistaan. Salo huolestui ulkopuolella odottavien potilaiden puolesta, mutta Mäkelä kuittasi asian: "Ei niillä mitään kiirettä ole, siellä ne vaan istuu leputtamassa jalkojaan. Sairaslomaa ne on pyytämässä eikä ne mitään lomaa tarvitse, terveet ihmiset."
Mäkelää pidettiin yleisesti taitavana lääkäri. Joku muisteli hänen osanneen hoitaa sellaisetkin iho-ongelmat, joita muut lääkärit eivät saaneet kuriin. Pispalassa oli tapana sanoa, että kun Mäkelälle menee, saa tosivahvat tropit.
Mäkelä teki työnsä aina verkkaisesti ja perusteellisesti. Kotikäynneillä hänellä ei ollut kiirettä, vaan hän saattoi puhua ummet ja lammet, harvakseltaan. Hän katseli paikkoja ja arvioi perheen maksukykyä, jonka perusteella hän sitten määritteli palkkionsa. Mitään huipputaksoja ei Mäkelä koskaan pyrkinyt Pispalan väeltä perimään.
Pispalalaiset olivat perinteisesti allergisia porvareille, mutta Mäkelä ei herättänyt asukkaissa mitään ärtymystä, vaan häntä ihaltiin ja kunnioitettiin. Hän eleli isänsä kanssa ulkonaisesti vaatimatonta elämää vanhassa kotitalossaan ja teki kotikäynnit jalkaisin tai polkupyörällä.
Mäkelän hahmo oli hyvin tunnettu Pispalassa. Hän kulki aina avopäin, yliryhdikkäänä, suorastaan takakenossa. Reppu keikkui keskellä selkää, askeleet olivat pitkät ja kädet heiluivat reippaasti. Joskus joku paikallinen asukas kysäisi, että kuinkas tohtori avopäin pakkasella kulkee. "Täytyy tuulettaa tukkaa", vastasi Mäkelä.
Arvo Mäkelä ei halunnut olla yleisen huomion kohteena. Hänen jäädessään eläkkeelle oli tarkoitus järjestää pieni juhlatilaisuus, jossa olisi luovutettu kaupungin myöntämä ansiomitali. Kaupunginlääkäri Pauli Rissanen soitti etukäteen Mäkelälle sopiakseen asiasta, mutta tämä tokaisi vain: "Pitäkää mitalinne, minä en tule tilaisuuteen." Niinpä mitali jouduttiin lähettämään postitse.
Mäkelän jäädessä eläkkeelle 60-luvun lopussa odoteltiin jo uuden kansanterveyslain voimaantuloa ja hänen virkansa lakkautettiin. Mäkelä jatkoi kuitenkin joidenkin vanhojen potilaidensa hoitamista Pispalassa.
Taidekokoelma
Kuvataiteet olivat Arvo Mäkelän suuri kiinnostuksen kohde ja 50-luvulta lähtien hän alkoi hankkia itselleen varsinkin tunnettujen suomalaisten taidemaalarien tuotantoa. Taideharrastukseen liittyen hän teki myös ulkomaanmatkoja, opiskeli ranskaa sekä kävi taidehistorian luennoilla.
Useimmat taulunsa Mäkelä osti Hörhammerilta. Pauli Niemi kertoo, että hän valitsi aina haluamansa taulut luettelosta etukäteen. Kun myyntipäivä tuli, hän meni jo edellisenä iltana jonoon varmistaakseen olevansa ensimmäinen ostaja. Asunaan hänellä oli lämmin pomppa ja rasvanahkasaappaat. Selässä oli reppu täynnä käteistä rahaa taulujen ostoon.
Mäkelän suosikkitaiteilijoita olivat Hjalmar Munsterhjelm ja Akseli Gallén-Kallela. Tiettävästi hän ei koskaan myynyt taulujaan. Teokset oli suurimmaksi osaksi ripustettu kodin seinille, mutta hänellä ei ollut tapana kutsua ihmisiä kotiinsa niitä ihailemaan. Joskus hän saattoi vastaanotolla näyttää jotain uutta hankintaansa tutulle potilaalle ja kysyä tämän mielipidettä siitä.
Perhesuhteet
Arvo Mäkelän vanhemmat olivat eronneet pojan ollessa hyvin nuori. Vanhemmat jäivät kuitenkin asumaan samaan taloon: isä muutti Arvon kanssa talon toiseen päähän ja äiti tämän veljen kanssa toiseen päähän. Arvo eli suurimman osan elämäänsä kahden isänsä kanssa, joka kovasti varoitteli poikaansa menemästä koskaan naimisiin.
Arvo noudatti isänsä neuvoa. Kerrotaan, että hänellä jossain vaiheessa oli tapana kävellä jonkun kätilön kanssa Hämeenkatua päästä päähän, mutta isän varoituksen takia "ei siitä valmista tullut". Vasta 80-luvun alussa, lähes 80-vuotiaana Arvo Mäkelä avioitui sairaanhoitajan kanssa, jonka hän oli tuntenut sota-ajoista lähtien. Rouva Sirkka Mäkelä kuoli kuitenkin muutaman avioliittovuoden jälkeen.
Vaimon kuoleman jälkeen ajatus omasta poismenosta alkoi askarruttaa Arvo Mäkelää, kertoo häntä viimeisinä vuosina hoidellut naapuri Pauli Niemi. Mäkelä ei ollut varsinaisesti sairas, mutta ikä painoi ja hän tarvitsi apua jokapäiväisiin askareisiinsa kuten ruuan valmistukseen ja peseytymiseen. Mäkelä ei viimeisten elinvuosien aikana juuri käynyt ulkona, vaan viihtyi Tampereen keskustassa sijaitsevassa kerrostaloasunnossaan, jonka hän oli hankkinut, kun Pispalan koti jouduttiin huonokuntoisena purkamaan.
Mäkelällä ei ollut rintaperillisiä, joten pari vuotta ennen kuolemaansa hän teki testamentin. Niemi kertoo, että omaisuus alkoi tuossa vaiheessa tuntua Mäkelän mielestä yhdentekevältä ja testamentin teko oli hänelle lähinnä muodollisuus, joka oli saatava hoidetuksi. Muun omaisuutensa Mäkelä testamenttasi sukulaisilleen ja sotainvalidijärjestölle, mutta koko 75 teosta käsittävän taidekokoelmansa hän määräsi Lääkäriliitolle "säilytettäväksi omissa tiloissa yhtenä kokonaisuutena ainoatakaan niistä myymättä tai muualle lahjoittamatta taikka vaihtamatta".
Arvoitukseksi jää, mistä Arvo Mäkelä sai ajatuksen taideteosten testamenttaamisesta Lääkäriliitolle. Jotkut tutut olivat ehdotelleet Mäkelälle taulukokoelman lahjoittamista Tampereen kaupungille ja arvelleet, että kyllä kaupunki varmaan häntä sitten nimikkokadulla muistaisi. "Ne verogansterit ovat minulta jo tarpeeksi rahaa vieneet", vastasi Mäkelä, jonka asenne kaupunkia ja ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan oli vanhemmiten käynyt varsin jyrkäksi.
Sattuiko Mäkelä Lääkärilehdestä huomaamaan, että Lääkäriliitolla on uusi toimitalo, jonka seinille mahtuisi huomattavakin taulukokoelma? Niin tai näin - nyt pilven reunalla hän voi kuitenkin myhäillä tyytyväisenä siitä, että hänen arvokokoelmansa on kunniapaikalla esillä Lääkäritalossa - Mäkelänkadun varrella.
Marit Henriksson
