Kultaa vaiko kunniaa
Ei voi olla ihmettelemättä sitä uskomatonta mediavoimaa ja vaikuttavuutta, mikä televisiokuvalla on ihmisten mieliin ja asenteisiin. Ensimmäiset televisioidut talviolympialaiset pidettiin nekin uudella mantereella, Squaw Valleyssa, v. 1960. Silloin ohjelmatarjonta ja kuvan laatu olivat hyvin vaatimattomia ja useimmiten musta-valkolähetyksissä nähtiin vain valkoista eli lumisadetta. Runsaan 40 vuoden aikana ohjelmatarjonta, esitykset, kuvakulmat, haastattelut ynnä muut on tehty paljon katsojaystävällisemmiksi kuin aikaisemmin. Joskus on jopa saatettu tämän takia jättää asiapitoisuus vähän vähemmällekin kuin kuuluisi. Joka tapauksessa uudet lajit on yritetty tehdä mahdollisimman helposti seurattaviksi ja kuvaukset ja selostukset hoidettu siten, että aiemmin näitä lajeja seuraamaton ummikkokin on päässyt heti syvälle sisälle esim. curlingin tai kumparelaskun salaisuuksiin. Kuvakulmat, visuaalisuus ja televisioinnin tekninen toteutus esim. kumparelaskussa ja erityisesti sen hypyissä tuovat henkeäsalpaavia kokemuksia, varsinkin oman maan edustajien esityksiä seuratessa. Kukapa olisi uskonut, että tavallisesti jääkiekkoa ja murtomaahiihtoa innokkaasti seuraava penkkiurheilija - niin kuin itsekin olen - seuraisi silmät tapillaan curlingin kiemuraisia ratkaisuotteluita tai kumparelaskun hyppyjä.
Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, että ammattinsa osaavat ja innostuneet selostajat ovat hyvien ohjelmien helmi ja pitävät samalla katsojan mielenkiinnon herpaantumattomasti hereillä. Aikaisemmat sinivalkoiset selostajamme, Pekka Tiilikainen ja varsinkin Paavo Noponen, korostivat aina selostuksissaan kirjakielen merkitystä. Paavo Noponen saisi varmaan vieläkin vatsanväänteitä olympia-sanan lausumisesta mitä erilaisimmin kääntein ja kirjakielen vääntämisestä eri murteille. Kuitenkin Kurikan pitkäjätti, Juha Mieto, tuo persoonallisella pohjalaismurteellaan oman hienon piristyksensä hiihtoselostuksiin. Itseäni kyllä ärsyttää melkoisesti noissa selostuksissa se, että kummallakaan selostajalla ei näytä olevan juuri minkäänlaista tietoa siitä, miten joku hiihtäjä ehtii tai ei ehdi jonkin ajan alle. Eivät ilmeisesti omista sekuntikelloa eivätkä osaa arvioida matkoja samalla tavoin kuin heidän edellä mainitut kollegansa aikanaan radiossakin tekivät.
Kisojen lähestyessä nyt loppuaan on tullut täysin selväksi se, että Suomen joukkueen aikaisempi timantti tai helmi, nimittäin miesten maastohiihtojoukkue, rämpii hyvin syvällä suossa ja vie useita vuosia saada joukkue entisenlaiseen iskukuntoon. Suomen mäkikotkat ja erityisesti yhdistetyn joukkue ovat täyttäneet sen sijaan paikkansa mainiosti. Samoin kumparelaskussa Suomi on maailman eliittiä. Toivottavasti seuraavissa arvokisoissa saadaan myöskin nyt huonosti menneiden lajien osalta taso nousemaan reilusti.
Pienenä kevennyksenä tähän lopuksi juttu pohjalaislehdestä liittyen jo mainittuun selostajaan: Perheen 8-vuotias neiti katseli talvikisojen hiihtoselostusta ja ihmetteli isälleen: Minkä takia tuo toinen hiihtoselostaja puhuu koko ajan häristä? No, isä ihmetteli tätä, kuunteli ja katseli samalla yhdistetyn kisaa, jota Samppa Lajunen johti ylivoimaisesti. Samalla kuului Juha Miedon selostus: Siinä menöö ny suomalaanen, eikä oo Sampalla häränpäivääkään!
