Ronald Harwoodin näytelmällä Kvartetti oli Suomen ja Pohjoismaiden kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 31.1.2002. Jo ennen ensi-iltaansa näytelmä oli moneksi kuukaudeksi loppuunmyyty, kun julkisuuteen tuli tieto esiintyjistä: Kyllikki Forssell, Ritva Valkama, Pentti Siimes ja Lasse Pöysti. Neljä suomalaisen teatteriyleisön rakastamaa pitkän työrupeaman tehnyttä taiteilijaa samassa näytelmässä! Kvartetista kehittyi "must", jonka jokainen haluaa nähdä. Nyt näytelmää on esitetty jo yli 250 kertaa täysille katsomoille ja lipunmyynti jatkuu edelleen samanlaisena.

Kvartetti-näytelmä kertoo neljästä eläkkeellä olevasta oopperalaulajasta. He viettävät eläkepäiviään oopperaväelle tarkoitetussa lepokodissa, jonka esimerkkinä on aikoinaan Giuseppe Verdin lahjoittamalle tontille perustettu varattomien ikääntyvien muusikoiden vanhainkoti. Tämä "Casa Verdiksi" kutsuttu lepokoti on edelleen käytössä.

Harwoodin näytelmä on komedia, jossa taitavasti punoutuvat toisiinsa roolihenkilöiden muistiongelmat, eroottiset ongelmat ja yksinäisyys. Aikaisempaan oopperaelämään kuuluivat loisto, puvut, timantit ja päivälliset. Nyt niitä konkreettisesti ei enää ole, mutta ne eivät ole verestä poissa. Ryhmän tunnuslause on EIS, eli ei itsesääliä ja on kaksi kysymystä, joita ei saa tehdä: Miten voit? ja Mitä aiot tehdä tänään? Kun Pentti Siimeksen esittämällä Reginal Pagetilla pinna palaa ja hän ilmoittaa muuttavansa muualle, hän palaa kohta takaisin: Ei ole muuta paikkaa, minne mennä.

Näin Kvartetin pari vuotta sitten ja siitä asti se on kulkenut mukanani. On kuitenkin muutamia asioita, joista halusin kuulla siinä esiintyvän taiteilijan ajatuksia. Lasse Pöysti lupasi ystävällisesti vastata kysymyksiini ja antaa kommentteja. Kysyessäni syytä näytelmän suureen suosioon, hän vastasi, että aluksi toki ihmiset halusivat tulla katsomaan neljää ikääntynyttä taiteilijaa samassa näytelmässä. Se ei kuitenkaan yksin riitä, vaan näytelmä on todella hyvä ja huolella tehty. Esitys on hyvä, ja se myy. - Tosin vähän vituttaa, kun jotkut ihmiset pysäyttävät kadulla ja esittävät toivomuksen, että jaksaisit nyt vielä että mekin kerittäisiin päästä näkemään. Jättävät sentään pois sanat "ennen kuin kuolet", vaikka niin ajattelevat. Ei tässä vielä olla kuolemassa.

Kysyin, miten jaksaa aina uudestaan esittää samaa näytelmää. Vastaukseksi sain, että ammattilaiselle se ei ole mikään ongelma. Näytelmä huolletaan joka ilta jokaisen esiintyjän toimesta, se on aina tuore. Näytelmän toteuttaminen on langalla tanssimista; siitä ei saa livetä.

Itseäni kiusasi, kun yleisö nauroi Ritva Valkaman esittämän dementoituneen Cecily Robsonin muistihäiriöille. Mielestäni huonomuistiselle vanhukselle ei pidä nauraa, vaan häntä pitää halata. Sitten ajattelin, että ihmiset reagoivat omaan ahdistukseensa nauramalla ja se on siten terapiaa. Lasse Pöystin mielestä kaikki nauru teatterissa on terapeuttista ja siksi tärkeää, sitä vartenhan teatteria tehdään. Näyttelijät ovat tehneet sellaisen havainnon, että kun yleisön joukossa on suuria ryhmiä, jotka tuntevat toisensa hyvin, naurua ei ole paljon. Yleisö kyttää toinen toisiaan, voiko nauraa ja jos naurat väärässä paikassa, niin tästä puhutaan kotona. Sellainen yleisö, jossa spontaani nauru toimii, on enemmän vuorovaikutuksellinen.

Lasse Pöystille ja Kvartetille olen kiitollisuuden velassa myös yhdestä ideasta: Viime keväänä Lääkärien kulttuuripäivien speksi-illassa esitettiin vuodelta 1958 peräisin oleva Lääkäriooppera Puoskarin puutarhassa play backinä alkuperäisin voimin. Idea tuli suoraan Kvartetista, kiitos siitä.