Suomen Lääkärilehdessä (2006;6:601-4) julkaistiin Heidi Mäkeläisen (röntgenhoitaja, terveystieteiden yo., myyntijohtaja GE Healthcare, ultraääni) artikkeli Ultraäänikuvantamisen tehtävänjaot - röntgenhoitajan rooli. Artikkelista on nostettu asioita "Tärkein tieto" -otsikon alle, kai sitten kyseessä on koulutuksellinen artikkeli. Mielestäni kysymyksessä ei ole lääketieteellinen artikkeli ja olihan se terveydenhuolto-otsikon alla, lienee sitten tyypillinen terveydenhuollon artikkeli. Erikoinen artikkeli, lukekaa itse.

Suomen Radiologit alaosasto selvitteli asiaa 2003 ja teki kyselyn sekä peruspalveluministeri Hyssälälle että Lääkäriliitolle. Jälkimmäinen ei muistaakseni vastannut. Ongelmahan on se, että asiaan otetaan poliittinen kanta, substanssista ei niin väliä.

Tässä lyhennelmä alaosaston tekemästä kyselystä:

Sonograferikoulutuksen tarve Suomessa on perusteltu Ismalan, Levapuron, Pekosen ym. Helsingin Ammattikorkeakoulussa tehtyyn opinnäytetyöhön 2002 (Ultraäänihoitajakoulutus meillä ja muualla). Raportissa on selvitelty sonograferikoulutusta ja toimintaa Hollannissa ja Englannissa. Sonograferikoulutuksen tarvetta Suomessa on perusteltu Englannin ja Hollannin käytännöillä. Sonograferikoulutus sekä Englannissa että Hollannissa kestää pitempään, USA:ssa kesto on 2-4 vuotta. Suomalaisten sonografereiden koulutus kestää Oulussa 40 ov ja Helsingissä 20 ov, eli on huomattavasti suppeampi. Tutkimuksessa oli tehty kyselyjä lääkäreillekin, tosin vain koulutukselle myönteiset tulokset raportoitiin. Todellisuudessa radiologien määrä Englannissa on 1 radiologi / 13 500 asukasta, Suomessa on 1 radiologi / 9 000 asukasta. Kysyimme kirjallisesti suomalaisilta radiologeilta samat kolme kysymystä kuin aikaisemmin mainitussa opinnäytetyössä (taulukko 1).

Kyselyyn vastanneista vain 16 radiologia oli sitä mieltä, että sonografereita tarvitaan.

Mielestämme on olemassa useita syitä sille, etteivät sonografereita ei kannata kouluttaa Suomessa tekemään kaikenlaisia ultraäänitutkimuksia:

1. Laki ja diagnostiikkaoikeus: Lain mukaan Suomessa vain lääkärit voivat tehdä diagnoosin. Sonograferin tehdessä tutkimuksen ajatuksena on ollut, että radiologi antaa lausunnon ja tekee diagnoosin kuvista. Toinen vaihtoehto on, että sonograferi antaa kuvailevan lausunnon. Tällöin oletetaan, että kliinikko osaa tulkita ultraäänilöydökset. Lisäksi oletetaan, että kliinikko tekee lähetteen erityisen perusteellisesti ja kysymyksen asettelu on selkeää.

Ultraäänitutkimus on vaikeaa ja tekijäkohtainen tuloksiltaan. Tiedämme myös, että sellaiset muutokset, joita ei ymmärrä, jäävät näkemättä. Ultraäänitutkimusta tehdessään lääkäri lähetteen, potilaan haastattelun ja sairauskertomuksen perusteella tutustuu potilaan tilanteeseen ja käyttää diagnoosia ja johtopäätöksiä tehdessään ultraäänilöydösten lisäksi sitä laaja-alaista tietämystään, jota hän on hankkinut lääketieteellisissä opinnoissaan ja kliinisessä työssään.

2. Taloudellisuus: Ongelmana sonograferin työssä on myös kohtalaisen niukka ultraäänilaitekanta ja tilojen puute. Radiologi joutuu joka tapauksessa tekemään osan tutkimuksista ja tämän lisäksi myös toimenpiteitä ultraääniohjauksessa. Hyvä ultraäänikone maksaa vähintään n. 75 000 ?. Sonograferi tekee työnsä hitaammin, koska hän joutuu tekemään useita mittauksia ja joutuu käyttämään aikaa siihen, että saa hyvät kuvat. Keskimäärin sonograferi käyttää ylävatsan ultraäänitutkimuksen tekoon 40 minuuttia, radiologi tekee tuossa ajassa vastaavia tutkimuksia 3-4. Lisäksi lääkäriltä menee aikaa sonograferin ottamien kuvien tulkintaan ja lausunnon tekemiseen. Yhden tutkimuksen tekoon käytetään kahden ihmisen työaikaa. Ulkomaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että sonograferien myötä helpommin saatavat ultraäänitutkimukset ovat lisänneet niiden määrää. Suomessa ei juuri ole jonoja ultraäänitutkimuksiin, lukuun ottamatta carotis-ultraääniä. Kuinka paljon tulee tehtäväksi "turhia tutkimuksia" jos tarjontaa on ylen määrin.

3. Koulutus: Mikäli sonogrferit tekevät "helpot ja normaalit" tutkimukset, vaarantaa se myös erikoistuvien lääkäreiden koulutusta, koska tutkimuksia pitää tehdä riittävä määrä (alle 200 tietyn alueen tutkimusta ei ole vielä riittävä), että ne hallitsee.

Potilasmäärät ulkomaisissa keskuksissa, joissa sonograferit tekevät työtään, ovat aivan eri luokka kuin Suomessa. Meillä ei ole myöskään tietyn asian ympärille muotoutuneita keskuksia, vaan potilaille tehtävät ultraäänitutkimukset ovat "laidasta laitaan". Radiologipulan vallitessa radiologien voimavarat tarvitaan erikoistuvien lääkäreiden koulutukseen. Toistaiseksi "työpaikkakoulutetut" sonograferit (n = 5) eivät tee sonograferin työtä, suurin osa on siirtynyt laitefirmoihin töihin (2003). Tämä ei palvele kunnallista terveyden- ja sairaanhoitoa.

On vaikea kuvitella, että 20 tai 40 opintoviikon aikana pystyy saavuttamaan sellaista tietotasoa, että yleensäkään ultraäänitutkimusten tekoa laajasti kannattaa lähteä opiskelemaan.

Aivan toinen asia on jonkun tietyn, mitattavissa olevan asian opetteleminen. Rajattu tutkimuksen teko on hyvinkin mahdollista opettaa terveydenhuoltohenkilöstölle. Esim. kätilöt ovat tehneet jo useita vuosia sikiön rakenne-ultraääniä. Niissä tehdään mittauksia, joiden poiketessa normaaliarvosta synnyttäjä joutuu jatkotutkimuksiin. Diagnostiikkaa näillä tutkimuksilla ei tehdä. Esim. jäännösvirtsan mittaus ja erilaiset verisuonten virtausmittaukset ovat sellaisia, joita voi tehdä ilman että tekee diagnostiikkaa. Näistä yhteenvedon voi lääkäri tehdä mittaustulosten perusteella.

Olemme huolissamme siitä, että röntgenhoitajia koulutetaan tekemään sellaista työtä, jota he eivät pääse käytännössä tekemään. Täysin epävaramaa on myös se, hyväksyvätkö kliinikot sonograferin tekemät tutkimukset. Koska ultraäänitutkimus on hyvin riippuvainen tekijästään, on tärkeää, että kliinikot pystyvät luottamaan tutkimuksen tekijän taitoihin, eivätkä tutkimukset johda turhiin, vielä kalliimpiin tutkimuksiin.

Niin pitkään kun Suomessa on voimassa vain lääkäreille rajattu diagnostiikkaoikeus, ei sonograferikoulutus nykyisessä laajuudessaan ole järkevää, jossain suppeammassa muodossa ehkä se voisi onnistuakin.

Opetusministeriö ei ole nähnyt estettä koulutuksen aloittamiselle.

Kyselin 2003 eri puolilta kannanottoja: TEO:lle asia sopii, opetusministeriöllekin, STM:ssä ylilääkäri ei tiennyt asiasta mitään, mutta oli kiinnostunut, uusia terveydenhuollon nimikkeitä ei olla muodostamassa. Peruspalveluministeri oli vastauksessaan sitä mieltä, että tämän tyyppistä koulutusta pitäisi lisätä, mutta "Tehtäviä siirrettäessä työnantajalla on vastuu siitä, että työntekijällä, jolle siirretään hänen koulutukseensa kuulumattomia tehtäviä, on tehtävien edellyttämä toimivalta ja että työntekijä saa tehtävien edellyttämän lisäkoulutuksen."

Mäkeläisen artikkelissa sanotaan yksikantaan, että vastuu toiminnasta on ylilääkärillä. Sonograferin työ on mainostettu edulliseksi, koska ylimääräinen kouluttautuminen ja osaaminen palkitaan hk-lisällä (30 ?/kk?). Siispä, kaikki ylilääkärit palkatkaa edullisia sonografereita töihin! Vai pitäisikö sittenkin kouluttaa perushoitajia, heillä kun on vielä pienemmät palkat?

Viitteitä saa minulta.